Nuuskamuikkunen

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen herasi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi etta ilmassa oli syksyn ja lahtemisen tuntu.

Lahto tulee hypyn lailla! Yhtakkia kaikki on muuttunut, eika lahtija saa hukata minuuttiakaan, han nyhtaa teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estella hanta taikka tulla mitaan utelemaan; reppua selkaan nostaessaan han hyppelee, ja lopulta han on tiella, yks kaks rauhallisena kuin ties mika vealtava puu, jossa yksikaan lehti ei liiku. Teltan paikalla on vain tyhja suorakulmio vaalennutta ruohoa, ja myohemmin aamulla ystavat heraavat ja sanovat: Han on lahtenyt, syksy tulee.

Nuuskamuikkunen kulki hiljaisin tassuttavin askelin, metsan puut piirittyivat hanen ymparilleen, ja alkoi sataa. Sade putoili Nuuskamuikkusen vihrealle hatulle ja sadetakille, joka sekin oli vihrea, kaikkialla kuiski ja pisaroi, ja metsa katki Nuuskamuikkusen lempeaan ja suloiseen yksinaisyyteensa. "

Istuin tanaaamuna Lahetysseuran toimistossa ja luin Muumilaakson marraskuuta. Saavuin eilen alkuillasta Kathmanduhun. Olen Nepalissa. En oikein tieda mita sanoa. Valtava kaupunki ei ole viela saavuttanut ymmarrystani. Leijun edelleen vuorilla, joiden lapi matkustin koko eilisen paivan. Vuoret, Nepal, juoksevat ajatukset ja tarve kotiin. Ristiriita tayttaa minut enka osaa olla. Jos paasisin takaisin vuorille, voisin vain tuijottaa ja olla. Ehka viela paasenkin. Herra sen tietaa.

Lahdin Varanasista pienessa matkaajaporukassa. Englantilainen pariskunta ja hollantilainen rikospsykologi. Hyvin hyva matka oli. Nukuin sapsahdellen junassa Gorakhpuriin kaulahuivi kaulassa. Juna oli kolme tuntia myohassa, mutta seuran ansiosta ei tuntunut mitenkaan pahalta, edes flunssaisena. Gorakhpurissa loysimme "sattumalta" kadulle, jota pitkin kulki samalla hetkella bussi Sunauliin, Nepalin rajalle. Jaoin kaksi banaaniani ja viinirypaleeni (joskus taytyy nauttia bakteerit sivuttaen, ei valttamatta fiksua, mutta rukoillen matkaan...), sain toisilta kekseja ja yli vuorokauden syomattomyys katosi hetkessa. Olen ylpea mahalaukkuni helppohoitoisuudesta. Rajan ylittaminen tapahtui hetkessa. Immigration, tayta paperi, maksa viisumi, kiita tervetulokutsusta ja ihaile uutta leimaasi. Taman jalkeen muut matkaajat alkoivat setvia jeeppia Pokharaan (kaunis jarvi-vuori-paratiisi) ja mina jain niistamaan ja hikoilemaan. Matka Kathmanduhun tuntui vastenmieliselta, joten istuin puolisen tuntia vain odottaen fyysisen olon parantumista.

Kun sain aivoni taas toimimaan, loysin "oppaan", joka vei minut hotellille, josta sain myos ostettua bussilipun seuraavaksi aamuksi. Kavin suihkussa ja hengahdin. Sitten hotellinomistajan poika auttoi minua hankkimaan sim-kortin (yllattavan monipuolinen tehtava), lahetin Kathmanduhun viestin ja upposin unimaailmaan. Aamuviidelta hikoilin hereille ja kiitin Isaa ihmeheraamisesta. Kannykassa ei nimittain ollutkaan heratys paalla. Oloni tuntui vaarallisen huonolta tulevan matkan valossa, mutta raahauduin alas ilman vaihtoehtoa. Minut ohjattiin bussille ja noin tuntia myohemmin vierahdimme kahdentoista tunnin matkalle.

Voisin kirjoittaa matkasta Kathmanduhun kokonaisen kirjan (paitsi etten todellisuudessa pystyisi kirjoittamaan kirjaa). Intian junat ovat mahtavia, mutta Nepalin paikallisbussit ovat uskomattomia. Kuullessani Pokharan seurueen jeeppisuunnitelmista harmistuin omasta maaranpaastani. Astuessani bussiin, jossa olin ainut ulkolainen, ihmettelin edellisen illan epataniamaista surkuttelua. Uusi aitoa aidompi kokemus oli alkamassa, enka voinut viela kuvitellakaan mita saisin kokea.

Bussi lahti liikkeelle lahes tyhjana. Olin hammentynyt. Eihan vajaalla bussilla voi mihinkaan menna tallaisessa maassa. Olin oikeassa. Joka 200 metria kyytiin hyppasi uusia matkaajia. Bussin ovella roikkui kaksi "lippupoikaa" jotka kerran bussinkylkea laimayttamalla saivat matkan taukoamaan ja kahdella laimaytyksella jatkoimme matkaa. Pian kaikki penkit ja puolet kaytavasta olivat taynna. Muutama ensimmainen tunti oli suorahkoa tieta. Sitten alkoi kiipeaminen. Kymmenen tunnin kiipeaminen.

En tieda mita korkeuksia saavutimme, mutta pitka oli matka. Matka jatkuvasti ylos pain. Enka ole viela edes nahnyt lumihuippuja, pelkastaan hyvin rehevaa vuoristoa. En aio nyt kirjoittaa yksityiskohtaisesti, mutta 12 tuntia paikallisessa bussissa, himalajan "pikkuvuorten" lapi on kokemus jota suosittelen. On uskomatonta nahda nuorten miesten kiipeilevan ikkunaasi pitkin katolle ties missa korkeudessa ja vauhdissa. Lakkaamatta pauhaava musiikki (luullakseni intialainen, ellei nepalilainen ole samankuuloista) ja ihanat "banaanipysahdykset" olivat huippuja. Otin muutaman kuvan matkalta, mutten usko etta ne paasevat lahellekaan todellista kauneutta jota sain kokea. Jos (ja kun) menen viela Pokharaan "lomalle", saan jalleen vahan vuorikiipeilla. Bussissa on ihanaa!

Viimeyon nukuin Kirsti Kirjavaisen (googlesta laytyy lisaa) kotona. Muutaman tunnin paasta muutan lastenkotiin. Ennen sita kavelen vahan tassa hurjan suuressa kaupungissa. Maanantaina pitaa taas muuttaa. Menen joko Pokharaan (jossa saan lukea lisaa muumia, soutaa, vaeltaa ja nukkua) tai toiseen lastenkotiin. Molemmat vaihtoehdot kuulostavat liian hyvilta. Sain nyt varattua lennon kotiin 19.5. eli kolmen viikon paahan. Taalta tullaan, ei aivan yhta yllattaen kuin Nuuskamuikkunen, mutta kuitenkin. Delhin ja Moskovan kautta, 25 tuntia, saapuen 20.5. klo 13.30. Tervetuloa vastaan!

Voi matkustus. On tama jannittavaa.