Pikaisesti pieni viesti, silla kohta taytyy menna hyvastelemaan lapset ennen heidan koulun alkua. Kello on 7.30.
Koulussa kaynti oli hauska kokemus. Sadat samalta nayttavat lapset kysyvat jokainen pera peraan nimeani ja maatani, useat toistamiseen. Kavin kuudella oppitunnilla ja valissa oli kaksi taukoa. Samana iltana paasin Rubinan perheen kokoontumiseen (aidin puolen sukua) ja iloitsin paljon. Illalla odottelimme kyyditsijoita ja sain todeta etta taman perheen naisten naurussa on jotain upeaa. Rubinan aidin naurusta mainitsinkin jo, mutta nyt sain kuulla hanen aidin (taalla kodissa asuva isoaiti on isan aiti, tama jarjestely on perinteinen) ja siskon nauravan myos. Uskomatonta. Olen myos vapautunut (etenkin iltamyohaan) kommunikoimaan englantitaidottomien (kuten Rubinan aiti ja hanen vanhempi siskonsa ja aiti) kanssa ja se tuottaa paljon iloa kaikille. Eleeni ovat aika omaperaisia...
Eilen olin viimeisilla turistiostoksilla Rubina kintereillani. Han oli yllattynyt hyvista tinkimisistani. Siina olen kylla kehittynyt huomattavasti. Tekniikkana huumori on ehdottomasti paras, silla siten ei loukkaa ketaan, varsinkaan itseaan. Paivan vietin lastenkodilla ja leikimme ulkoleikkeja laksyjen jalkeen. Lapset keksivat etta pitaa viimeista kertaa viela vahan leikkia ja kylla leikittiin. Jain illalliselle (ihana viimeinen lattiaillallinen). Soin niin hitaasti etta jain viimeiseksi lasten puolelle ja vastassani istui 7 jaljellejaanytta mummoa. Hetki oli ihana.
Aivan viimeiseksi menin iltahartauteen, jossa Phurpa ensin istui sylissani (todella pieni kymmenvuotias) ja halusi oppia Minulta englantia, nain han painotti. Rubina opetti hanta myos anelemaan tanne jaamista ja sain yopymiskutsun lasten huoneeseen. Ihanin hetki oli lopussa kun Tulsi, paikan pitaja, kiitti minua ja sain itsekin sanoa (Rubinan tulkkaamana) muutaman sanan. En ole sanallisesti pystynyt ilmaisemaan kiitollisuuttani ennen tuota hetkea ja se oli kylla tarkea hetki, meille kaikille. Lopuksi koko porukka rukoili puolestani. Mieletonta!
Sahkokatkojen myota tama jaa nyt mahdollisesti viimeiseksi tekstiksi taalta matkan paalta. Kotoa sitten seuraavaksi. Rukoilkaa lentojeni puolesta, ja erityisesti odottelujen. Lahden taalta 14.40 tanaan ja saavun Suomeen huomenna 13.30. Matka kestaa reilusti yli 24 tuntia aikaerojen myota. Joudun odottamaan Delhissa 10 tuntia ja Moskovassa 6. Ah lentomatkustuksen riemu. Tuleepahan ainakin kentta tutuksi. Jannittaa vahan, mutta koitan pidatella viimeista Finnairin lentoa varten kaikkein pahimman kuohun. Sitten saan jo rajahtaa.
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Helmia
Tanaan oli aikamoinen helmipaiva.
Itselleni yllatyksena loysin tanaan paljon englanninkielisesta jumalanpalveluksesta. Menin sinne tahallani myohassa valttyakseni ylistysosuudesta, joka ei ole edellisilla kerroilla oikein maittanut. Ei onnistunut valttelyni, silla taalla mikaan ei ala ajallaan. Olin yksi ensimmaisista paikalla. Koitin rukoillen selviytya epamukavuudestani ja olin hyvin iloinen kun yhteisten asioiden puolesta rukous alkoi. Johtava nainen oli ihana vanhemmanpuoleinen amerikkalainen. 1. Tess. 5:17 "Rukoilkaa lakkaamatta" oli aiheena ja han puhui rukouksen asenteesta. Rukoilimme yhdessa ja tunsin iloa siita etta olin saapunut paikalle.
Kun saarnan pitaja nousi puhumaan, pelastyin. Han (Nepalilainen) oli aikamoinen "paasaaja" ja aanen voimakkuus nousi valilla hurjaksi. Han puhui Apt. 2:38-39 pohjalta ensi sunnuntain helluntaita alustaen. Mieleen jai mm. vertaus siita kuinka vesikasteessa silmat avatessaan nakee ymparillaan vain vetta. Pyhan Hengen kasteessa nakee vain Pyhan Hengen (tassa vaiheessa oli aanenvoimakkuus aika korkea, kuului jopa outoja aanen vingahduksia kun se (aani) suistui hallinnasta). Se mista mina olen saarnassa kiitollinen oli ristiviittaus toiseen Korinttilaiskirjeeseen, jota olen lukenut nyt paivan mittaan toistamiseen.
"Kirkkauden toivo
Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.
Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. Olemme siis aina turvallisella mielellä, vaikka tiedämmekin, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. Mutta mielemme on turvallinen, vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo."
(2. Kor. 4:16-5:8 Olin merkinnyt Raamattuuni lukeneeni tata samaa kohtaa viimekesana. Tuntui hyvalta kun se palautettiin mieleeni.)
Mitas tuohon enempaa lisailemaan. Jumalanpalveluksen jalkeen palasin Rubinan kotiin. Katsoimme elokuvan P.S. I Love You. Tamakin yllatti, silla elokuvan loputtua, kavellessani Kirstin luo, sisaltani nousi todella suuria rukousaiheita, jotka elokuva oli heratellyt. Ei millaan tavoin suoraan elokuvaan liittyen, mutta rukoilin elamani puolesta tahtoen etta Isani saisi siina toteuttaa sen miksi Han minut loi. Olin taas taysin rakastuneen nakoinen. Siita ei tosin hyvaa seuraa nailla kaduilla. Ohi lauotut huomautukset hieman ravistelivat minua takaisin maan pinnalle.
Kirstille saapuessa sain eteeni hoyryavan nakkikeittokupillisen ja jaateeta. Nam. Lahdimme yhdessa kaymaan Lahetysseuran tukemaan katoliseen poikakotiin, enimmakseen vammaisille tarkoitettuun 80 hengen asuntolaan. Talla hetkessa kodissa asuu nelja lahetysseuran kummilasta (joita on Nepalissa kaikenkaikkiaan monta sataa ripoteltuina eri koteihin...). Vammaisuus tassa kodissa paaasiassa tarkoittaa fyysista rajoittuneisuutta, raajan puuttumista tai pyoratuolissa jonkun muun sairauden takia olemista. Nain vain muutaman kehitysvammaisen nakoisen pojan. Kavin yhdessa poikien huoneessa ja jututin muutamaa. He olivat kaikki uskomattoman iloisia ja innostuneita. Kirsti pyysi nayttamaan pojille piirrustusta. He nayttivat myos omia taidonnaytteitaan ja upeita olivatkin. Naille pojille voisi opettaa vaikka mita!
Naista pojista irtoaisi uskomattomia elamantarinoita jos meilla vain olisi yhteinen kieli. Kirsti kertoi perheesta, jossa kolme poikaa sairastavat tuntematonta sairautta jossa luut katkeavat helposti eivatka luudu kunnolla paikoilleen. Terveitakin lapsia on useampi. Kaksi naista "sairaista" pojista asuu tassa kodissa ja molemmat olivat loukkaantuneet talla viikolla. Yksi oli sairaalassa murrettuaan luita neljasta paikkaa ja toinen valitteli olkapaataan. Suurin murheenaihe oli ensi viikon koulukokeet. Pojat olivat todella huolissaan menestymisestaan puolikuntosina. Koulu on merkittava asia taalla. Namakin pojat on tuotu Kathmanduhun syrjakylasta, jossa aiti oli poikia kantanut kouluun, yhden kerrallaan, edes takas koulun ja kodin valia ravaten. Uskomatonta.
Olen todella kiitollinen Kirstille kaikesta mita han on minulle taalla nayttanyt. Olen toivon mukaan myos osannut nayttaa hanelle kiitollisuuttani. Ainakin luulisin niin. Palasin lastenkodin kautta Rubinalle. Sovin lasten kanssa huomisesta kouluvierailusta. Olen aika innoissani. Kayn kuudessa eri luokassa ja kuudella eri oppitunnilla. Aikamoista saan jalleen kokea. Nyt tulee siis loppuajasta varmaan aika tiiviisti tekstia etta saan kaiken sanottua. Jaksakaa lueskella. Kohta tama kaikki loppuu. Ja kiitos kaikista kalliista rukouksistanne! Olen todella noussut kuopastani ihmeellisesti, teidan tukemana. Kiitos.
Itselleni yllatyksena loysin tanaan paljon englanninkielisesta jumalanpalveluksesta. Menin sinne tahallani myohassa valttyakseni ylistysosuudesta, joka ei ole edellisilla kerroilla oikein maittanut. Ei onnistunut valttelyni, silla taalla mikaan ei ala ajallaan. Olin yksi ensimmaisista paikalla. Koitin rukoillen selviytya epamukavuudestani ja olin hyvin iloinen kun yhteisten asioiden puolesta rukous alkoi. Johtava nainen oli ihana vanhemmanpuoleinen amerikkalainen. 1. Tess. 5:17 "Rukoilkaa lakkaamatta" oli aiheena ja han puhui rukouksen asenteesta. Rukoilimme yhdessa ja tunsin iloa siita etta olin saapunut paikalle.
Kun saarnan pitaja nousi puhumaan, pelastyin. Han (Nepalilainen) oli aikamoinen "paasaaja" ja aanen voimakkuus nousi valilla hurjaksi. Han puhui Apt. 2:38-39 pohjalta ensi sunnuntain helluntaita alustaen. Mieleen jai mm. vertaus siita kuinka vesikasteessa silmat avatessaan nakee ymparillaan vain vetta. Pyhan Hengen kasteessa nakee vain Pyhan Hengen (tassa vaiheessa oli aanenvoimakkuus aika korkea, kuului jopa outoja aanen vingahduksia kun se (aani) suistui hallinnasta). Se mista mina olen saarnassa kiitollinen oli ristiviittaus toiseen Korinttilaiskirjeeseen, jota olen lukenut nyt paivan mittaan toistamiseen.
"Kirkkauden toivo
Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.
Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. Olemme siis aina turvallisella mielellä, vaikka tiedämmekin, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. Mutta mielemme on turvallinen, vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo."
(2. Kor. 4:16-5:8 Olin merkinnyt Raamattuuni lukeneeni tata samaa kohtaa viimekesana. Tuntui hyvalta kun se palautettiin mieleeni.)
Mitas tuohon enempaa lisailemaan. Jumalanpalveluksen jalkeen palasin Rubinan kotiin. Katsoimme elokuvan P.S. I Love You. Tamakin yllatti, silla elokuvan loputtua, kavellessani Kirstin luo, sisaltani nousi todella suuria rukousaiheita, jotka elokuva oli heratellyt. Ei millaan tavoin suoraan elokuvaan liittyen, mutta rukoilin elamani puolesta tahtoen etta Isani saisi siina toteuttaa sen miksi Han minut loi. Olin taas taysin rakastuneen nakoinen. Siita ei tosin hyvaa seuraa nailla kaduilla. Ohi lauotut huomautukset hieman ravistelivat minua takaisin maan pinnalle.
Kirstille saapuessa sain eteeni hoyryavan nakkikeittokupillisen ja jaateeta. Nam. Lahdimme yhdessa kaymaan Lahetysseuran tukemaan katoliseen poikakotiin, enimmakseen vammaisille tarkoitettuun 80 hengen asuntolaan. Talla hetkessa kodissa asuu nelja lahetysseuran kummilasta (joita on Nepalissa kaikenkaikkiaan monta sataa ripoteltuina eri koteihin...). Vammaisuus tassa kodissa paaasiassa tarkoittaa fyysista rajoittuneisuutta, raajan puuttumista tai pyoratuolissa jonkun muun sairauden takia olemista. Nain vain muutaman kehitysvammaisen nakoisen pojan. Kavin yhdessa poikien huoneessa ja jututin muutamaa. He olivat kaikki uskomattoman iloisia ja innostuneita. Kirsti pyysi nayttamaan pojille piirrustusta. He nayttivat myos omia taidonnaytteitaan ja upeita olivatkin. Naille pojille voisi opettaa vaikka mita!
Naista pojista irtoaisi uskomattomia elamantarinoita jos meilla vain olisi yhteinen kieli. Kirsti kertoi perheesta, jossa kolme poikaa sairastavat tuntematonta sairautta jossa luut katkeavat helposti eivatka luudu kunnolla paikoilleen. Terveitakin lapsia on useampi. Kaksi naista "sairaista" pojista asuu tassa kodissa ja molemmat olivat loukkaantuneet talla viikolla. Yksi oli sairaalassa murrettuaan luita neljasta paikkaa ja toinen valitteli olkapaataan. Suurin murheenaihe oli ensi viikon koulukokeet. Pojat olivat todella huolissaan menestymisestaan puolikuntosina. Koulu on merkittava asia taalla. Namakin pojat on tuotu Kathmanduhun syrjakylasta, jossa aiti oli poikia kantanut kouluun, yhden kerrallaan, edes takas koulun ja kodin valia ravaten. Uskomatonta.
Olen todella kiitollinen Kirstille kaikesta mita han on minulle taalla nayttanyt. Olen toivon mukaan myos osannut nayttaa hanelle kiitollisuuttani. Ainakin luulisin niin. Palasin lastenkodin kautta Rubinalle. Sovin lasten kanssa huomisesta kouluvierailusta. Olen aika innoissani. Kayn kuudessa eri luokassa ja kuudella eri oppitunnilla. Aikamoista saan jalleen kokea. Nyt tulee siis loppuajasta varmaan aika tiiviisti tekstia etta saan kaiken sanottua. Jaksakaa lueskella. Kohta tama kaikki loppuu. Ja kiitos kaikista kalliista rukouksistanne! Olen todella noussut kuopastani ihmeellisesti, teidan tukemana. Kiitos.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Lattialle nukahtanut isoaiti ja muita tarinoita
Olen muutaman paivan seurannut Rubinan huoneen ikkunasta auringon laskiessa vastapaisen pukuliikkeen perheen toimintaa. (En ole siis koskaan tavannut ketaan heista eika Rubinakaan tunne heita, sattuvat vain pyorittamaan pukuliiketta tuossa minun katseeni alla.) Erityisesti perheen pikkutytto on saanut minut naurahtelemaan ikkunalla, jopa niin etta satunnainen kadulla kavija on huomannut. Arviolta alle kaksi vuotias tuittupaa tekee mita tahansa. Ensimmaisena katseluiltana han toistaen, vasten aitinsa tahtoa juoksi vesilatakolle ja valkoisella nenaliinallaan otti vetta ja alkoi pesta porroisia hiuksiaan ja kasvojaan. Eilen han vaati isoveljeaan nostamaan hanetkin isan moottoripyoralle seikkailemaan. Siina ha kaksi kiipeilivat ja mielikuvitelmissaan ajelivat pitkin serpentiinikatuja. Tytto usein nousi seisomaan keulalle mutta tarrautui sitten tukasti veljeensa (ehka 8v.) pelatessaan pudota. Itkut ja naurut olen nahnyt ja saanut piirtaa jalleen uusia muistoja tahan pursuvaan mieleeni.
Olen ollut nyt todella vahan lastenkodilla. Satunnaisesti vain kaymassa. Silti olen saanut seurata "vanhuksen elamaa". Rubinan isoaiti on 66-vuotias, mutta suomalaisittain han nayttaa kahdeksankymppiselta. Han on uskomaton! Puhuu todella harvoin ja nukahtelee jokapaikkaan. Tanaankin haltioissani katselin kun toinen nuokkui lattialla jalat ristissa. Ensin han kaatuu vasemmalle, hatkahtaa hereille ja sitten kallistuu toiselle puolelle. Tata jatkuu siihen asti kunnes Rubina tulee naurullaan herattamaan tilanteen. Tama perhe on muutenkin aivan mainio. Rubinan aiti on todella sydamellinen, rakastan hanen hymyaan. Isa on pieni mies, joka ei paljoa minulle pukahda (kumpikaan vanhemmista ei osaa englantia). Rubinan vanhempi sisko asuu Dallasissa ja veli Lontoossa, joten han on nyt ainut kotona elava lapsi. Sitten on tama nuokkuva isoaiti.
Perhe (eli koko suku) ovat tulleet uskoon kolmetoista vuotta sitten jonkun (en nyt muista kenen) ihmeparantumisen myota. Rubina oli silloin 4, joten han on kaytannossa aina ollut kristitty, mutta muilla on vahva hinduelama taustalla. Kiehtovaa, osaisivatpa kertoa menneisyydestaan minulle. On ihailtavaa kuinka perhe iltasin kokoontuu Rubinan huoneen lattialle viettamaan iltahartautta. He laulavat nepalilaisesta laulukirjasta ja rukoilevat. Joskus luetaan jokin raamatunjae. Heilta voi oppia paljon. Perheen huolenpito (vaikka sita vahan valitinkin kehnossa mielen- ja terveydentilassani) on uskomaton kiitosaihe. Rubina keittaa minulle ketjussa teeta, juoksee kadulle ostamaan kekseja, banaaneja tai vesipulloja. Hanen aitinsa kyselee aina vointiani ja kukaan ei nayta narkastyvan minun makoiluani ja passiivisuuttani. Nyt tuntuu ihanalta kun jaksan osoittaa edes vahan kiitollisuuttani.
Voi kuinka kaikki onkaan niin paljon paremmin kun ei ole kipea. En koskaan sairastaessa ymmarra kuinka mutaan se minut vetaa. Olen kylla kunnon nainen kun noin paa rahmassa mennaan viikkotolkulla kun ei tahdo keho yhteistyohon. Herralle kiitos etta mudasta noustaan ja rahmat pyyhitaan huolella kaikki pois.
Siunausta!
Olen ollut nyt todella vahan lastenkodilla. Satunnaisesti vain kaymassa. Silti olen saanut seurata "vanhuksen elamaa". Rubinan isoaiti on 66-vuotias, mutta suomalaisittain han nayttaa kahdeksankymppiselta. Han on uskomaton! Puhuu todella harvoin ja nukahtelee jokapaikkaan. Tanaankin haltioissani katselin kun toinen nuokkui lattialla jalat ristissa. Ensin han kaatuu vasemmalle, hatkahtaa hereille ja sitten kallistuu toiselle puolelle. Tata jatkuu siihen asti kunnes Rubina tulee naurullaan herattamaan tilanteen. Tama perhe on muutenkin aivan mainio. Rubinan aiti on todella sydamellinen, rakastan hanen hymyaan. Isa on pieni mies, joka ei paljoa minulle pukahda (kumpikaan vanhemmista ei osaa englantia). Rubinan vanhempi sisko asuu Dallasissa ja veli Lontoossa, joten han on nyt ainut kotona elava lapsi. Sitten on tama nuokkuva isoaiti.
Perhe (eli koko suku) ovat tulleet uskoon kolmetoista vuotta sitten jonkun (en nyt muista kenen) ihmeparantumisen myota. Rubina oli silloin 4, joten han on kaytannossa aina ollut kristitty, mutta muilla on vahva hinduelama taustalla. Kiehtovaa, osaisivatpa kertoa menneisyydestaan minulle. On ihailtavaa kuinka perhe iltasin kokoontuu Rubinan huoneen lattialle viettamaan iltahartautta. He laulavat nepalilaisesta laulukirjasta ja rukoilevat. Joskus luetaan jokin raamatunjae. Heilta voi oppia paljon. Perheen huolenpito (vaikka sita vahan valitinkin kehnossa mielen- ja terveydentilassani) on uskomaton kiitosaihe. Rubina keittaa minulle ketjussa teeta, juoksee kadulle ostamaan kekseja, banaaneja tai vesipulloja. Hanen aitinsa kyselee aina vointiani ja kukaan ei nayta narkastyvan minun makoiluani ja passiivisuuttani. Nyt tuntuu ihanalta kun jaksan osoittaa edes vahan kiitollisuuttani.
Voi kuinka kaikki onkaan niin paljon paremmin kun ei ole kipea. En koskaan sairastaessa ymmarra kuinka mutaan se minut vetaa. Olen kylla kunnon nainen kun noin paa rahmassa mennaan viikkotolkulla kun ei tahdo keho yhteistyohon. Herralle kiitos etta mudasta noustaan ja rahmat pyyhitaan huolella kaikki pois.
Siunausta!
torstai 13. toukokuuta 2010
pieni iloinen heraamisviesti
"Who put the bomp in the bomp bah bomp bah bomp? Who put the ram in the rama lama ding dong? Who put the bop in the bop shoo bop shoo bop? Who put the dip in the dip da dip da dip?Who was that man? I'd like to shake his hand. He made my baby fall in love with me. YEAH"
Daddy, when I come home, will you please sing this to me?
Naurattaa ihan tajuttomasti, olisipa joku jonka kanssa nauraa! (Sini!) Nukahdin eilen puoli viiden aikaan tuo laulu paassani. Riemukasta. Herasin aamulla mieli lahes mylvien ilosta, silla olin juuri nahnyt Terin selittamassa siita miten oli saanut pernansa naksahtamaan. Se oli mutkainen selitys. Ah. Miten voinkaan tuntea niin upeita ihmisia? Joku on jopa (T&M, kiitos) luvannut tulla kentalle vastaan, toisaalta olen suoraan pyytanyt... Olen nyt todella iloinen.
Daddy, when I come home, will you please sing this to me?
Naurattaa ihan tajuttomasti, olisipa joku jonka kanssa nauraa! (Sini!) Nukahdin eilen puoli viiden aikaan tuo laulu paassani. Riemukasta. Herasin aamulla mieli lahes mylvien ilosta, silla olin juuri nahnyt Terin selittamassa siita miten oli saanut pernansa naksahtamaan. Se oli mutkainen selitys. Ah. Miten voinkaan tuntea niin upeita ihmisia? Joku on jopa (T&M, kiitos) luvannut tulla kentalle vastaan, toisaalta olen suoraan pyytanyt... Olen nyt todella iloinen.
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
yollinen kutkuttava seikkailu
Nepal nukkuu ja mina napytan. Tassa maassa ei taida olla yhtakaan kukkujaa. Hieman ahdistava ajatus. Tahdoin kirjoittaa heraamisestani 'voi koira', mutta olenkin onnellinen kukkumistarpeestani. Se on nimittain hyvin romanttista. Ikava kotiin on jo niin suuri, etta kahdelta yolla hatkahdan hereille ja alan mielessani itsetuhoisesti kuvitella sita hetkea kun kohtaan teidat taas. Taytyy hieman tarkentaa. Itsetuhoisesti kuvittelen ja kipeasti kaipaan sita hetkea kun astun autosta ulos ja seison Vivamossa.
Pyorin tuossa sangyssa puolisen tuntia ja sitten rohkaistuin yokirjoitteluun, yllatyksekseni ensimmaista kertaa koko matkalla. Koirat haukkuvat lakkaamatonta (karmeaa) sinfoniaansa tuolla ulkona ja mina vaarannan puolestanne vereni tullessani tanne hyttysverkon ulkopuolelle. Silti, tata onnellisempi en ole ollut aikoihin. Alkupyorinnoissani, kun viela yritin saada unta, ahdistuin Rubinasta ja hanen tunkeutumisestaan 'minun puolelleni'. Suomalainen - anna mulle tilaa - ahdistus. Iso sanky ei vain ole tarpeeksi iso, varsinkaan jos toinen kutittelee epamukavasti ties mihin. Ihana tytto tuo Rubina (kayttaisin paaadjektiivina herttaista), mutta ei tarvitse aivan likelle tulla, sangyssa ainakaan. No niin enkohan tasta ole nyt tarpeeksi kettuillut.
Vivamo. Raamattukylaperheeni, voi rakkaat, saatte minut valvomaan! Naen uskomattomia unia ja heratessani (valimaininta; litistin juuri upean aanettomasti hyttysen ilmassa) jaisin koko loppuyoksi katselemaan sita kaunista patkaa mielessani, sita jossa mina saan taas olla luonanne.
En tieda onko minulla lukijoita jotka eivat tieda Raamattukylasta mitaan, mutta se on teatteriyhteiso, josta on minulle ja monelle muulle tullut tarkein seurakuntayhteys. Se on monivivahteinen ja elava perhe, jonka parissa on onnellinen (kaikissa hajoiluissaan). Nyt Kaisan ja Petrin ja lasten sinne meneminen (ennen minua...) sai varmaan taman tunteen nousemaan niin valtaisaksi etta lopulta herasin. Minulle tama on suurta. En tiennyt kuinka paljon rakastan raamattukylaperhettani. (En tahtoisi sivuttaa tassa tekstissa teita jotka ette ole viela loytaneet Vivamoon, tulkaahan pian niin ollaan kaikki yhta.) Rakkaus sen kun kasvakoon ja syventykoon, mina hyppaan auliisti tahan virtaan.
Nyt joku herasi ja naki minut, mitahan tama joku minusta ja kukunnastani ajattelee?
Ehka on viisasta palata tuonne pyorittamaan patkaa paassa ja sitten joskus aikanaan hymyssa suin jalleen nukahtamaan. Kun palaan 20.5 (13.30) ja menen Paraisille, saan auton kayttoon. Tie on siis avoinna, enkohan mina sinne Vivamoon kohta jo ilmesty. Ja eikohan jonkun viereen paase yhdeksi varasyoksi nukkumaankin. Raamattukyla, sydameni pakahtuu ikavasta!
Pyorin tuossa sangyssa puolisen tuntia ja sitten rohkaistuin yokirjoitteluun, yllatyksekseni ensimmaista kertaa koko matkalla. Koirat haukkuvat lakkaamatonta (karmeaa) sinfoniaansa tuolla ulkona ja mina vaarannan puolestanne vereni tullessani tanne hyttysverkon ulkopuolelle. Silti, tata onnellisempi en ole ollut aikoihin. Alkupyorinnoissani, kun viela yritin saada unta, ahdistuin Rubinasta ja hanen tunkeutumisestaan 'minun puolelleni'. Suomalainen - anna mulle tilaa - ahdistus. Iso sanky ei vain ole tarpeeksi iso, varsinkaan jos toinen kutittelee epamukavasti ties mihin. Ihana tytto tuo Rubina (kayttaisin paaadjektiivina herttaista), mutta ei tarvitse aivan likelle tulla, sangyssa ainakaan. No niin enkohan tasta ole nyt tarpeeksi kettuillut.
Vivamo. Raamattukylaperheeni, voi rakkaat, saatte minut valvomaan! Naen uskomattomia unia ja heratessani (valimaininta; litistin juuri upean aanettomasti hyttysen ilmassa) jaisin koko loppuyoksi katselemaan sita kaunista patkaa mielessani, sita jossa mina saan taas olla luonanne.
En tieda onko minulla lukijoita jotka eivat tieda Raamattukylasta mitaan, mutta se on teatteriyhteiso, josta on minulle ja monelle muulle tullut tarkein seurakuntayhteys. Se on monivivahteinen ja elava perhe, jonka parissa on onnellinen (kaikissa hajoiluissaan). Nyt Kaisan ja Petrin ja lasten sinne meneminen (ennen minua...) sai varmaan taman tunteen nousemaan niin valtaisaksi etta lopulta herasin. Minulle tama on suurta. En tiennyt kuinka paljon rakastan raamattukylaperhettani. (En tahtoisi sivuttaa tassa tekstissa teita jotka ette ole viela loytaneet Vivamoon, tulkaahan pian niin ollaan kaikki yhta.) Rakkaus sen kun kasvakoon ja syventykoon, mina hyppaan auliisti tahan virtaan.
Nyt joku herasi ja naki minut, mitahan tama joku minusta ja kukunnastani ajattelee?
Ehka on viisasta palata tuonne pyorittamaan patkaa paassa ja sitten joskus aikanaan hymyssa suin jalleen nukahtamaan. Kun palaan 20.5 (13.30) ja menen Paraisille, saan auton kayttoon. Tie on siis avoinna, enkohan mina sinne Vivamoon kohta jo ilmesty. Ja eikohan jonkun viereen paase yhdeksi varasyoksi nukkumaankin. Raamattukyla, sydameni pakahtuu ikavasta!
tiistai 11. toukokuuta 2010
Fazerin sinisesta antibiottiin
No nyt olen kaynyt laakarissa. Kai se ihan viisasta oli. Ensin piti tosin valita lahteako paikalliseen vai lansimaiseen. Ajattelin ettei sita kallista vakuutusta turhaan hankittu, joten ajoin taksilla keskustaan ja valitsin Britannian suurlahetystoa vastapaata sijaitsevan klinikan josta vastattiin englanniksi puhelimeen. Taytin paperin, odotin hetken ja paasin mukavan sairaanhoitajan huoneeseen. Han kysyi muutaman kysymyksen ja otti joitain arvoja ylos (kaikki siihen mennessa kunnossa, ei edes liian alhainen verenpaine...). Odotin hetken lisaa ja kutsun saatuani seurasin amerikkalaista laakria toiseen huoneeseen. Hankin kyseli. Koputteli kummasti paukkuvaa vatsaani ja varmisti ettei kuume johdu malariasta (ei). Nyt olen myos jattanyt naytteen ja saanut sita vastaavan laakityksen. Kolme paivaa antibiottia. Huoh, taman on parasta loppua tahan.
Sunnuntaina olin jo sita mielta etta sairaskamaluudet oli selatetty. Olin kirkossa. Kavin Kirstin luona lampimassa (taivaallisessa) suihkussa, jonka jalkeen han tarjosi maukasta lohikeittoa, nakkileipaa JA hapankorppua seka ihan ihkaoikeaa fazerin UPEALTA maistuvaa (sinista)suklaata. Lahdin hehkuvana ja puhtaana kohti lastenkotia (kavellen, n. kilsan paahan). Torkuin hetken ennen kouluun palanneiden (lakon jalkeen) lasten kotiin tuloa ja heidan ramistaessa univormuissaan paikalle aloin valmistella heille maalauspoytaa. Alussa olin itsekin innoissani, mutta sitten aloin taas voida huonosti. Kuuden jalkeen Rubinan kotiin palatessani olin aivan uupunut. Siis taysin kokonaan. Sankyyn paastessa mittasin lampotilakseni 38,2. Minulla kun ei koskaan ole kuumetta, tama tuntui todella pahalta.
Rubina oli kuin sairaanhoitaja. Han kasteli kankaanpalan ja asetteli sen huolellisesti otsalleni (toistuvasti tunnin ajan). Vahan ajan paasta han siveli myos jalkani kylmalla. Otin myos laaketta. Lopulta uskon unen vieneen kuumeen lopullisesti pois. Aamulla sita ei enaa ollut. Vatsan takia lopulta lahdin laakariin. Nyt ei enaa mikaan pysynyt sisalla enka ollut syonyt mitaan (muutamaa banaania, teekuppia, keksinpalaa ja porkkanaa lukuunottamatta) pitkaan aikaan. Kunto oli aika kehno. Taksissa hikoilin kylmaa, mutta odotusaulassa tuntui taas paremmalta. Paluumatkalla sama juttu, kylmaa, kammottavaa hikea. Eilen illalla nousi taas kuume, mutta muuten olen voinut paremmin. Illat ovat tahan mennessa olleet kaikki pelottavan sairastayteisia, rukoilen ettei tanailtana enaa. Antibiotti minulle taistelkoon.
Viikon paasta lahden taalta. Viikon paasta olen kotona. Viikon paasta saan huokaista.
Mita voin tehda iloitakseni tasta viimeisesta viikosta? Pokharaan lahto on turha nyt, en jaksa istua bussissa niin pitkaan. Eika ole hyva lahtea yksin mihinkaan tassa kunnossa. Tahtoisin etta minulla olisi energiaa olla lasten kanssa. Rubinan sanky on vanginnut minut. Tai mina olen vanginnut itseni. Epailen, niin kuin usein sairastaessani, omaa osuuttani tahan kaikkeen. Nukkuminen, netissa oleminan ja Rubinan (huonohkot mutta rentouttavat) elokuvat ovat helppoja ratkaisuja vasyneeseen elamaan. Enko, jos todella yrittaisin, jaksaisi jotain kunnollista? Tahan osaan itsekin vastata. Ei, olen todella kipea. Sunnuntain aktiivipaivan tulokset olivat selkeat. Tama ei ole minun aikaansaannostani, vaan aasialaisten, arsyttavien ja tunkeilevien bakteereiden tekosia.
Niin moni asia kotona saa odotuksen kasvamaan. Jopa se haivahdys Paraisten keittiota, jonka sain nahda sype-videosta. Ja niin moni rakas ystava. Vivamo. Juokseva juomavesi. Konkreettisesti lasnaoleva rukousyhteys. Ruoho varpaiden alla ja puhdas ilma. Vessapaperi ja oikea pontto. Ja suihku. JA SAUNA. Ja tavallinen, yksinkertainen, vahamausteinen ruoka. Voi Suomi, kiitos kun olet kotini! Olen siita todella kiitollinen.
Vaikka tahdon kotiin nyt todella paniikinomaisesti, on ihanaa olla myos taalla. Nepal on todella hieno maa. En malta odottaa sen esittelya. Jotenkin minusta tuntuu etta palaan tanne, juuri tanne kaikista maista. Nepal. Marokko jai myos sellaiseksi maaksi. Haivahdys naita Jumalan valtakunnan osasia ei riittanyt, tahdon lisaa! Ei viela tosin. Nyt tahdon kotiin. Kotiin, kotiin, kotiin.
Sunnuntaina olin jo sita mielta etta sairaskamaluudet oli selatetty. Olin kirkossa. Kavin Kirstin luona lampimassa (taivaallisessa) suihkussa, jonka jalkeen han tarjosi maukasta lohikeittoa, nakkileipaa JA hapankorppua seka ihan ihkaoikeaa fazerin UPEALTA maistuvaa (sinista)suklaata. Lahdin hehkuvana ja puhtaana kohti lastenkotia (kavellen, n. kilsan paahan). Torkuin hetken ennen kouluun palanneiden (lakon jalkeen) lasten kotiin tuloa ja heidan ramistaessa univormuissaan paikalle aloin valmistella heille maalauspoytaa. Alussa olin itsekin innoissani, mutta sitten aloin taas voida huonosti. Kuuden jalkeen Rubinan kotiin palatessani olin aivan uupunut. Siis taysin kokonaan. Sankyyn paastessa mittasin lampotilakseni 38,2. Minulla kun ei koskaan ole kuumetta, tama tuntui todella pahalta.
Rubina oli kuin sairaanhoitaja. Han kasteli kankaanpalan ja asetteli sen huolellisesti otsalleni (toistuvasti tunnin ajan). Vahan ajan paasta han siveli myos jalkani kylmalla. Otin myos laaketta. Lopulta uskon unen vieneen kuumeen lopullisesti pois. Aamulla sita ei enaa ollut. Vatsan takia lopulta lahdin laakariin. Nyt ei enaa mikaan pysynyt sisalla enka ollut syonyt mitaan (muutamaa banaania, teekuppia, keksinpalaa ja porkkanaa lukuunottamatta) pitkaan aikaan. Kunto oli aika kehno. Taksissa hikoilin kylmaa, mutta odotusaulassa tuntui taas paremmalta. Paluumatkalla sama juttu, kylmaa, kammottavaa hikea. Eilen illalla nousi taas kuume, mutta muuten olen voinut paremmin. Illat ovat tahan mennessa olleet kaikki pelottavan sairastayteisia, rukoilen ettei tanailtana enaa. Antibiotti minulle taistelkoon.
Viikon paasta lahden taalta. Viikon paasta olen kotona. Viikon paasta saan huokaista.
Mita voin tehda iloitakseni tasta viimeisesta viikosta? Pokharaan lahto on turha nyt, en jaksa istua bussissa niin pitkaan. Eika ole hyva lahtea yksin mihinkaan tassa kunnossa. Tahtoisin etta minulla olisi energiaa olla lasten kanssa. Rubinan sanky on vanginnut minut. Tai mina olen vanginnut itseni. Epailen, niin kuin usein sairastaessani, omaa osuuttani tahan kaikkeen. Nukkuminen, netissa oleminan ja Rubinan (huonohkot mutta rentouttavat) elokuvat ovat helppoja ratkaisuja vasyneeseen elamaan. Enko, jos todella yrittaisin, jaksaisi jotain kunnollista? Tahan osaan itsekin vastata. Ei, olen todella kipea. Sunnuntain aktiivipaivan tulokset olivat selkeat. Tama ei ole minun aikaansaannostani, vaan aasialaisten, arsyttavien ja tunkeilevien bakteereiden tekosia.
Niin moni asia kotona saa odotuksen kasvamaan. Jopa se haivahdys Paraisten keittiota, jonka sain nahda sype-videosta. Ja niin moni rakas ystava. Vivamo. Juokseva juomavesi. Konkreettisesti lasnaoleva rukousyhteys. Ruoho varpaiden alla ja puhdas ilma. Vessapaperi ja oikea pontto. Ja suihku. JA SAUNA. Ja tavallinen, yksinkertainen, vahamausteinen ruoka. Voi Suomi, kiitos kun olet kotini! Olen siita todella kiitollinen.
Vaikka tahdon kotiin nyt todella paniikinomaisesti, on ihanaa olla myos taalla. Nepal on todella hieno maa. En malta odottaa sen esittelya. Jotenkin minusta tuntuu etta palaan tanne, juuri tanne kaikista maista. Nepal. Marokko jai myos sellaiseksi maaksi. Haivahdys naita Jumalan valtakunnan osasia ei riittanyt, tahdon lisaa! Ei viela tosin. Nyt tahdon kotiin. Kotiin, kotiin, kotiin.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Kehitysta
Lakko loppui. Herasin aamulla liikenteen meluun. En jaksanut menna nepalilaiseen jumalanpalvelukseen kahdeksalta, mutta yhdeksalta kavin lahimarkkinoilla ostamassa jotain syotavaa. Nyt vieressani jaahtyy kulhollinen keitettyja porkkanoita. Olo on siis parempi, mutta aion ottaa nyt varman paalle syomisen suhteen. Alkuviikosta katson onko tarpeeksi voimaa lahtea bussiin istumaan. Pokhara olisi hyva paikka levata vahan lisaa. Kaupunki tasta nyt vain vilkastuu.
Ainoa mika estaa lahtemasta on selkani. Se on viela aika arka ja heikko. Kaveleminenkin tanaan tuntui pahalta. Kirsti ehdotti etta voisin lentaa Pokharaan, mutta se taitaa jaada vain ehdotukseksi. Halusin alunperin matkustaa taysin ilman lentamista, nyt ei pikkumatkoja kylla lahdeta ylittamaan tuolla tavoin, oli selka kuinka kipea tahansa. Toivon kuitenkin etta paasen lahtemaan, silla olen Kathmandussa vain taakkana. Olen ihmisten kodeissa, he laittavat ruokaa (josta en osaa tarpeeksi voimakkaasti kieltaytya), hoitavat ja murehtivat. Lastenkodistakin tultiin eilen tanne oikein kaymaan. Tuntuu hiukan pahalta. Menen siis huomenna kirkkoon ja vietan loppupaivan lasten kanssa. Maanantaina kayn Kirstin toimistolla ja haen muutaman kirjan. Sitten tiistaiaamuna voisin hypata bussiin ja viettaa loppuviikon Pokharassa. Palaan lastenkotiin ennen kotiinlahtoa.
Tuntuu hyvalta tehda paatoksia. Ehka se onkin ollut osasyyna alakuloisuuteen. Olen tehnyt viimeviikkoina niin vahan paatoksia. Kiitos kun olet rukoillut. Olen todella kohta tulossa kotiin. Hyva niin. En olisi lahtiessa uskonut etta nain kovasti tahdon palata kotiin, mutta hyvalta tama kaipuu tuntuu. Koti on hyva asia.
Ainoa mika estaa lahtemasta on selkani. Se on viela aika arka ja heikko. Kaveleminenkin tanaan tuntui pahalta. Kirsti ehdotti etta voisin lentaa Pokharaan, mutta se taitaa jaada vain ehdotukseksi. Halusin alunperin matkustaa taysin ilman lentamista, nyt ei pikkumatkoja kylla lahdeta ylittamaan tuolla tavoin, oli selka kuinka kipea tahansa. Toivon kuitenkin etta paasen lahtemaan, silla olen Kathmandussa vain taakkana. Olen ihmisten kodeissa, he laittavat ruokaa (josta en osaa tarpeeksi voimakkaasti kieltaytya), hoitavat ja murehtivat. Lastenkodistakin tultiin eilen tanne oikein kaymaan. Tuntuu hiukan pahalta. Menen siis huomenna kirkkoon ja vietan loppupaivan lasten kanssa. Maanantaina kayn Kirstin toimistolla ja haen muutaman kirjan. Sitten tiistaiaamuna voisin hypata bussiin ja viettaa loppuviikon Pokharassa. Palaan lastenkotiin ennen kotiinlahtoa.
Tuntuu hyvalta tehda paatoksia. Ehka se onkin ollut osasyyna alakuloisuuteen. Olen tehnyt viimeviikkoina niin vahan paatoksia. Kiitos kun olet rukoillut. Olen todella kohta tulossa kotiin. Hyva niin. En olisi lahtiessa uskonut etta nain kovasti tahdon palata kotiin, mutta hyvalta tama kaipuu tuntuu. Koti on hyva asia.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Karhunpoika sairastaa
Saalia en ehka kaipaa, mutta rukouksianne kylla. Ihmeellinen sairaskokonaisuus on tavoittanut heikon kehoni. Vatsa ei hyvaksy mitaan, edes suolalitkua tai sokerimaitoa joita on minulle juotettu. Selka on ottanut pahakseen lattialla istumisen ja aiheuttaa lakkaamatonta kipua, jota sarkylaake ei tahdo ottaa hoitaakseen. Niskakin on niin jumissa etta paahan sateilee hyvin epamukavia kipusaikeita. Mista tama kaikki kipu oikein tulee???
Eilen kahdeksalta kaperryin kahden valtavan takin alle, pashminahuivi selan ympari kaarittyna ja villahuivi markien hiusten lammikkeena. Varisin todella pitkaan ja olin varma etta nyt on kunnolla kuumetta. (Josta nousee heti pelko malariasta.) Yon mittaan herailin vuorotellen lisaamaan ja vahentamaan lampokerroksia. Nyt ei ole enaa kuumeinen olo, mutta mittari nayttaa 37,8. Yolla olin myos pyortya vessaan. Pontoton, kynnyksellinen ja ahdas kylpyhuone olisi saanut pahaa jalkea aikaan jos en olisi ehtinyt makuulle ajoissa. Onneksi elama on jo opettanut milta tuntuu pyortyminen ja sita edeltavat vaiheet.
Jos tama menee paljon pahemmaksi, nyt sentaan pysyn tajuissani ja pystyn jopa kirjoittamaan ja ajattelemaan, on sairaalaan lahdettava. Sellainen reissu ei todellakaan kiinnosta. Tosin olisi huimaa olla ambulanssissa tuolla autottomilla teilla.
---
Lastenkodilta kaksi vanhinta poikaa juuri raahasivat valtavan rinkkani tanne kilometrin paahan sijaitsevaan sairasmajaani (Rubinan huone). "What happened?" he sanoivat. Olen nyt siis saanut laakkeeni, kuumemittarini ja kaiken keinotekoisesti paranemista edistavan luokseni. Eikohan tama tasta kohta kohene.
Kiitos jalleen kerran tarkeista viesteistanne. Tuntuu ihanalta saada niita. Oma olo koki eheytysta eilen luettuani pitkaan Efesolaiskirjetta. Sen voimin on hyva elaa. Mielta silti painaa tieto siita etta siella kotonakin on vaikeaa, hatkahdyttavan monella. Mika ihme karsimysvaihe meilla kaikilla on menossa? (Anteeksi niille joiden elama hymyilee, se on suuri kiitoksen aihe!)
Tassa teille vakevaa Sanaa.
Kuolemasta elämään
Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin. Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu.
Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.
Kristus, kirkon yhdistäjä
Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia -- niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan.
Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. (Ef. 2)
Ja hieman myohemmin:
Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.
Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen. (Ef. 3:14-21)
Eilen kahdeksalta kaperryin kahden valtavan takin alle, pashminahuivi selan ympari kaarittyna ja villahuivi markien hiusten lammikkeena. Varisin todella pitkaan ja olin varma etta nyt on kunnolla kuumetta. (Josta nousee heti pelko malariasta.) Yon mittaan herailin vuorotellen lisaamaan ja vahentamaan lampokerroksia. Nyt ei ole enaa kuumeinen olo, mutta mittari nayttaa 37,8. Yolla olin myos pyortya vessaan. Pontoton, kynnyksellinen ja ahdas kylpyhuone olisi saanut pahaa jalkea aikaan jos en olisi ehtinyt makuulle ajoissa. Onneksi elama on jo opettanut milta tuntuu pyortyminen ja sita edeltavat vaiheet.
Jos tama menee paljon pahemmaksi, nyt sentaan pysyn tajuissani ja pystyn jopa kirjoittamaan ja ajattelemaan, on sairaalaan lahdettava. Sellainen reissu ei todellakaan kiinnosta. Tosin olisi huimaa olla ambulanssissa tuolla autottomilla teilla.
---
Lastenkodilta kaksi vanhinta poikaa juuri raahasivat valtavan rinkkani tanne kilometrin paahan sijaitsevaan sairasmajaani (Rubinan huone). "What happened?" he sanoivat. Olen nyt siis saanut laakkeeni, kuumemittarini ja kaiken keinotekoisesti paranemista edistavan luokseni. Eikohan tama tasta kohta kohene.
Kiitos jalleen kerran tarkeista viesteistanne. Tuntuu ihanalta saada niita. Oma olo koki eheytysta eilen luettuani pitkaan Efesolaiskirjetta. Sen voimin on hyva elaa. Mielta silti painaa tieto siita etta siella kotonakin on vaikeaa, hatkahdyttavan monella. Mika ihme karsimysvaihe meilla kaikilla on menossa? (Anteeksi niille joiden elama hymyilee, se on suuri kiitoksen aihe!)
Tassa teille vakevaa Sanaa.
Kuolemasta elämään
Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin. Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu.
Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.
Kristus, kirkon yhdistäjä
Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia -- niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan.
Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. (Ef. 2)
Ja hieman myohemmin:
Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.
Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen. (Ef. 3:14-21)
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Sormet valkosipulissa
Kuvittele kolmen miljoonan asukkaan suurkaupunki. Nyt poista sielta kokonaan moottoriliikenne. Olen edelleen Kathmandussa ja Patanin lastenkodissa. (Korealaisten saavuttua ja vallattua ylakertani olen muuttanut lahikirkon tyontekijan veljen perheen luo tahan lahelle. Siella 17-vuotias Rubina jakaa kauniin huoneensa kanssani.) Maolaiset ovat edelleen vallassa ja odottavat paaministerin irtisanoutumista. He kieltavat kauppojen aukiolon seka liikenteen (jonka myota en paase Pokharaan). Kadut ovat taynna kavelevia ja pyorailevia kansalaisia. Mina hymyilen.
Tulin koneelle valkosipulinkuorinnasta. Koko joukko piirissa nyhti irti tiukkoja kuoria, kukin oma virne naamallaan. Kunpa osaisin tarpeeksi arvostaa naita hetkia. Olen muuten ollut tanaan alakuloinen. Ties mista johtuu. Muumikirjan loputtua luin myos indonesialaisen lahetyskertomuksen. Sen kirjoittaja (itse lahetti) Leena Shiombing kirjoittaa viisaasti:
"Itseansa mittaileva ja alituisesti vajaamittaiseksi jaava ihminen vaikuttaa noyralta. Tosiasiassa han kuitenkin osoittaa suurta ylpeytta siina, ettei hanelle kelpaa Jumala itsensa valmistama pelastus."
Koko ajan voimakkaammin tunnen tarpeen tulla kotiin, omalle maalle, turvaan. Rakastan olla lasten ja vanhojen rouvien seurassa, mutta olen alituisesti haikealla mielella. Taistelen jatkuvaa uppoamista (ajatuksiin) vastaan. Eilen illalla oli jo hankalaa saada unta. Jos olisin nyt yksin Pokharassa, keskella valtavaa jarvea, kuolisin sen kauneuteen. Kauneuskin on joskus niin surullista. En todella tieda miksi olen nain maassa. Syiksi voisi toki arvailla monia, mutta se ei selvita mitaan. Nyt edessa vilkkuu kursori enka osaa enaa jatkaa. Luulin etta tanaan olisi ollut hyva paiva kirjoittaa muttei kuitenkaan. Joskus toiste sitten. Toivottavasti en masenna. Tallaista taalla nyt on.
Tulin koneelle valkosipulinkuorinnasta. Koko joukko piirissa nyhti irti tiukkoja kuoria, kukin oma virne naamallaan. Kunpa osaisin tarpeeksi arvostaa naita hetkia. Olen muuten ollut tanaan alakuloinen. Ties mista johtuu. Muumikirjan loputtua luin myos indonesialaisen lahetyskertomuksen. Sen kirjoittaja (itse lahetti) Leena Shiombing kirjoittaa viisaasti:
"Itseansa mittaileva ja alituisesti vajaamittaiseksi jaava ihminen vaikuttaa noyralta. Tosiasiassa han kuitenkin osoittaa suurta ylpeytta siina, ettei hanelle kelpaa Jumala itsensa valmistama pelastus."
Koko ajan voimakkaammin tunnen tarpeen tulla kotiin, omalle maalle, turvaan. Rakastan olla lasten ja vanhojen rouvien seurassa, mutta olen alituisesti haikealla mielella. Taistelen jatkuvaa uppoamista (ajatuksiin) vastaan. Eilen illalla oli jo hankalaa saada unta. Jos olisin nyt yksin Pokharassa, keskella valtavaa jarvea, kuolisin sen kauneuteen. Kauneuskin on joskus niin surullista. En todella tieda miksi olen nain maassa. Syiksi voisi toki arvailla monia, mutta se ei selvita mitaan. Nyt edessa vilkkuu kursori enka osaa enaa jatkaa. Luulin etta tanaan olisi ollut hyva paiva kirjoittaa muttei kuitenkaan. Joskus toiste sitten. Toivottavasti en masenna. Tallaista taalla nyt on.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Mao-osoitus
Vappu, se herattaa ajatuksia. Vappu on myos herattanyt suuren mielenosoituksen Maolaisten toimesta. Maolaiset ovat Nepalissa hieman huonomaineinen poliittinen joukko ja heita on nyt kokoontunut Kathmanduhun 600 000-miljoona. En ole osoituksesta nahnyt enka omilla korvillani kuullut mitaan, joten kovin rajahdykselliseksi se ei ole viela muodostunut. Eika Maoliikkeet tietenkaan ole yksipuolisesti huonoja. Tiedan asiasta vain hippusen, mutta mikaan ei ole koskaan mustavalkoista. Heilla on varmasti syyta valittaa. Rukoilen vain etteivat he vahingoita ketaan. Rukoilkaa tekin.
Eilen istuin tyttojen kanssa pihalla ja aloimme jutelle heidan perheistaan. Kun juttuun paastaan, he kylla innoissaan (paremmalla englannilla kuin tiesin) kertovat sisaristaan, kuolleista ja elavista, aideistaan, isistaan, tadeistaan, isovanhemmistaan, mista tahansa. Kaikkien aiti on kuollut, Kirstilta kuulin etta aidsiin. Joillain on viela isa elossa ja usean sisaria asuu sukulaisilla. Sisarpareja on meilla kodissakin. Bijay ja Rashila, Binita (a) ja Raj Kumar seka Phurpa ja pikku-Resma. Muita ovat toinen Binita, Rameshja Sangita. Phurpan ja Resman pikkususko, kuusikuinen pienokainen saapuu kesakuussa. Vauva tuo varmasti iloa entisestaan tahan valoisaan kotiin. Voin kuvitella kuinka isot tytot saavat sydamensa tayteen huolenpitoa.
Tanaaamuna herasin yllattaviis aaniin omasta kerroksestani (talo on valtava, 2-kerroksessa vanhukset, kolmosessa lapset ja viidennessa mina). Yleensa siella ei liiku kukaan. Kun sain puettua ja menin ulos, vastassa oli valtava rappustenpesuoperaatio. Tytot olivat taydessa touhussa, letkusta suihkusi vetta, yksi harjasi puroa alempiin kerroksiin ja kaksi muuta tulivat rattien kanssa perassa. Pojat alhaalla vain pelasivat. Kello oli kuusi :). Taalla minua ei haittaa herata aikaisin, silla aamut ovat niin kauniita. Olin silti hieman hakeltynyt.
Eilen kavin nepalijumalanpalveluksessa. Se oli tupaten taynna. Istuimme matoilla aivan vierivieressa. Sain ehtoollisen. Tanaan olin englanninkielisessa palveluksessa. Siella tuli ikava liturgiaa. On jollain tavoin tunkkainen olo ja kunnon kaava tekisi hyvaa! Saarna sai tosin ajattelemaan. Lapsista ja heidan tuomasta rauhastaan huolimatta mieli tekee uhkarohkeita seikkailujaan edelleen. Valilla ihan heikottaa. Rukoilisitko etta Suomeen palatessani Jumala avaisi mahdollisuuksia turvalliseen kasittelyyn. Etta siihen liittyva tukijoukko ja hyva ymparisto loytyisi. Ja etta olisin vihdoin valmis ja rohkea yrittamaan. Tuntuu etta samat teemat nousevat joka maassa esille, mutta peraannyn aina kun koen ettei ymparisto salli avautumistani. Jos turva ei loydy kotoa, en tieda mita teen.
Muumikirjani on loppunut ja janoan lisaa. Pitaa kayda Kirstin toimistolla koluamassa. Indonesiasta kertova lahetystarina ei veda mitenkaan vertoja!
Vastaukseksi kommenttiin: Lastenkotia johtaa keski-ikainen mies (keskimmaisen poikansa menettanyt) ja aivan uskomaton "mama". Heidan toimesta paikka pyorii kaytannossa. Suomen lahetysseura muistaakseni tukee taloudellisesti. En kuitenkaan takaa muistiani. Kirstilla on nappinsa niin monessa eri asiassa. Syksylla koti tayttaa 7 vuotta.
Nyt olen taas istunut tarpeeksi. Patanin kirkko antoi mahdollisuuden ilmaiseen nettiin, josta olen hyvin kiitollinen, mutta ei tassa koko paivaa kehtaa loisia. Nyt on ollut sahkopostirintamalla hiukan hiljaista. Laita ihmeessa kuulumisia...
Eilen istuin tyttojen kanssa pihalla ja aloimme jutelle heidan perheistaan. Kun juttuun paastaan, he kylla innoissaan (paremmalla englannilla kuin tiesin) kertovat sisaristaan, kuolleista ja elavista, aideistaan, isistaan, tadeistaan, isovanhemmistaan, mista tahansa. Kaikkien aiti on kuollut, Kirstilta kuulin etta aidsiin. Joillain on viela isa elossa ja usean sisaria asuu sukulaisilla. Sisarpareja on meilla kodissakin. Bijay ja Rashila, Binita (a) ja Raj Kumar seka Phurpa ja pikku-Resma. Muita ovat toinen Binita, Rameshja Sangita. Phurpan ja Resman pikkususko, kuusikuinen pienokainen saapuu kesakuussa. Vauva tuo varmasti iloa entisestaan tahan valoisaan kotiin. Voin kuvitella kuinka isot tytot saavat sydamensa tayteen huolenpitoa.
Tanaaamuna herasin yllattaviis aaniin omasta kerroksestani (talo on valtava, 2-kerroksessa vanhukset, kolmosessa lapset ja viidennessa mina). Yleensa siella ei liiku kukaan. Kun sain puettua ja menin ulos, vastassa oli valtava rappustenpesuoperaatio. Tytot olivat taydessa touhussa, letkusta suihkusi vetta, yksi harjasi puroa alempiin kerroksiin ja kaksi muuta tulivat rattien kanssa perassa. Pojat alhaalla vain pelasivat. Kello oli kuusi :). Taalla minua ei haittaa herata aikaisin, silla aamut ovat niin kauniita. Olin silti hieman hakeltynyt.
Eilen kavin nepalijumalanpalveluksessa. Se oli tupaten taynna. Istuimme matoilla aivan vierivieressa. Sain ehtoollisen. Tanaan olin englanninkielisessa palveluksessa. Siella tuli ikava liturgiaa. On jollain tavoin tunkkainen olo ja kunnon kaava tekisi hyvaa! Saarna sai tosin ajattelemaan. Lapsista ja heidan tuomasta rauhastaan huolimatta mieli tekee uhkarohkeita seikkailujaan edelleen. Valilla ihan heikottaa. Rukoilisitko etta Suomeen palatessani Jumala avaisi mahdollisuuksia turvalliseen kasittelyyn. Etta siihen liittyva tukijoukko ja hyva ymparisto loytyisi. Ja etta olisin vihdoin valmis ja rohkea yrittamaan. Tuntuu etta samat teemat nousevat joka maassa esille, mutta peraannyn aina kun koen ettei ymparisto salli avautumistani. Jos turva ei loydy kotoa, en tieda mita teen.
Muumikirjani on loppunut ja janoan lisaa. Pitaa kayda Kirstin toimistolla koluamassa. Indonesiasta kertova lahetystarina ei veda mitenkaan vertoja!
Vastaukseksi kommenttiin: Lastenkotia johtaa keski-ikainen mies (keskimmaisen poikansa menettanyt) ja aivan uskomaton "mama". Heidan toimesta paikka pyorii kaytannossa. Suomen lahetysseura muistaakseni tukee taloudellisesti. En kuitenkaan takaa muistiani. Kirstilla on nappinsa niin monessa eri asiassa. Syksylla koti tayttaa 7 vuotta.
Nyt olen taas istunut tarpeeksi. Patanin kirkko antoi mahdollisuuden ilmaiseen nettiin, josta olen hyvin kiitollinen, mutta ei tassa koko paivaa kehtaa loisia. Nyt on ollut sahkopostirintamalla hiukan hiljaista. Laita ihmeessa kuulumisia...
Tilaa:
Kommentit (Atom)