Pikaisesti pieni viesti, silla kohta taytyy menna hyvastelemaan lapset ennen heidan koulun alkua. Kello on 7.30.
Koulussa kaynti oli hauska kokemus. Sadat samalta nayttavat lapset kysyvat jokainen pera peraan nimeani ja maatani, useat toistamiseen. Kavin kuudella oppitunnilla ja valissa oli kaksi taukoa. Samana iltana paasin Rubinan perheen kokoontumiseen (aidin puolen sukua) ja iloitsin paljon. Illalla odottelimme kyyditsijoita ja sain todeta etta taman perheen naisten naurussa on jotain upeaa. Rubinan aidin naurusta mainitsinkin jo, mutta nyt sain kuulla hanen aidin (taalla kodissa asuva isoaiti on isan aiti, tama jarjestely on perinteinen) ja siskon nauravan myos. Uskomatonta. Olen myos vapautunut (etenkin iltamyohaan) kommunikoimaan englantitaidottomien (kuten Rubinan aiti ja hanen vanhempi siskonsa ja aiti) kanssa ja se tuottaa paljon iloa kaikille. Eleeni ovat aika omaperaisia...
Eilen olin viimeisilla turistiostoksilla Rubina kintereillani. Han oli yllattynyt hyvista tinkimisistani. Siina olen kylla kehittynyt huomattavasti. Tekniikkana huumori on ehdottomasti paras, silla siten ei loukkaa ketaan, varsinkaan itseaan. Paivan vietin lastenkodilla ja leikimme ulkoleikkeja laksyjen jalkeen. Lapset keksivat etta pitaa viimeista kertaa viela vahan leikkia ja kylla leikittiin. Jain illalliselle (ihana viimeinen lattiaillallinen). Soin niin hitaasti etta jain viimeiseksi lasten puolelle ja vastassani istui 7 jaljellejaanytta mummoa. Hetki oli ihana.
Aivan viimeiseksi menin iltahartauteen, jossa Phurpa ensin istui sylissani (todella pieni kymmenvuotias) ja halusi oppia Minulta englantia, nain han painotti. Rubina opetti hanta myos anelemaan tanne jaamista ja sain yopymiskutsun lasten huoneeseen. Ihanin hetki oli lopussa kun Tulsi, paikan pitaja, kiitti minua ja sain itsekin sanoa (Rubinan tulkkaamana) muutaman sanan. En ole sanallisesti pystynyt ilmaisemaan kiitollisuuttani ennen tuota hetkea ja se oli kylla tarkea hetki, meille kaikille. Lopuksi koko porukka rukoili puolestani. Mieletonta!
Sahkokatkojen myota tama jaa nyt mahdollisesti viimeiseksi tekstiksi taalta matkan paalta. Kotoa sitten seuraavaksi. Rukoilkaa lentojeni puolesta, ja erityisesti odottelujen. Lahden taalta 14.40 tanaan ja saavun Suomeen huomenna 13.30. Matka kestaa reilusti yli 24 tuntia aikaerojen myota. Joudun odottamaan Delhissa 10 tuntia ja Moskovassa 6. Ah lentomatkustuksen riemu. Tuleepahan ainakin kentta tutuksi. Jannittaa vahan, mutta koitan pidatella viimeista Finnairin lentoa varten kaikkein pahimman kuohun. Sitten saan jo rajahtaa.
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Helmia
Tanaan oli aikamoinen helmipaiva.
Itselleni yllatyksena loysin tanaan paljon englanninkielisesta jumalanpalveluksesta. Menin sinne tahallani myohassa valttyakseni ylistysosuudesta, joka ei ole edellisilla kerroilla oikein maittanut. Ei onnistunut valttelyni, silla taalla mikaan ei ala ajallaan. Olin yksi ensimmaisista paikalla. Koitin rukoillen selviytya epamukavuudestani ja olin hyvin iloinen kun yhteisten asioiden puolesta rukous alkoi. Johtava nainen oli ihana vanhemmanpuoleinen amerikkalainen. 1. Tess. 5:17 "Rukoilkaa lakkaamatta" oli aiheena ja han puhui rukouksen asenteesta. Rukoilimme yhdessa ja tunsin iloa siita etta olin saapunut paikalle.
Kun saarnan pitaja nousi puhumaan, pelastyin. Han (Nepalilainen) oli aikamoinen "paasaaja" ja aanen voimakkuus nousi valilla hurjaksi. Han puhui Apt. 2:38-39 pohjalta ensi sunnuntain helluntaita alustaen. Mieleen jai mm. vertaus siita kuinka vesikasteessa silmat avatessaan nakee ymparillaan vain vetta. Pyhan Hengen kasteessa nakee vain Pyhan Hengen (tassa vaiheessa oli aanenvoimakkuus aika korkea, kuului jopa outoja aanen vingahduksia kun se (aani) suistui hallinnasta). Se mista mina olen saarnassa kiitollinen oli ristiviittaus toiseen Korinttilaiskirjeeseen, jota olen lukenut nyt paivan mittaan toistamiseen.
"Kirkkauden toivo
Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.
Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. Olemme siis aina turvallisella mielellä, vaikka tiedämmekin, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. Mutta mielemme on turvallinen, vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo."
(2. Kor. 4:16-5:8 Olin merkinnyt Raamattuuni lukeneeni tata samaa kohtaa viimekesana. Tuntui hyvalta kun se palautettiin mieleeni.)
Mitas tuohon enempaa lisailemaan. Jumalanpalveluksen jalkeen palasin Rubinan kotiin. Katsoimme elokuvan P.S. I Love You. Tamakin yllatti, silla elokuvan loputtua, kavellessani Kirstin luo, sisaltani nousi todella suuria rukousaiheita, jotka elokuva oli heratellyt. Ei millaan tavoin suoraan elokuvaan liittyen, mutta rukoilin elamani puolesta tahtoen etta Isani saisi siina toteuttaa sen miksi Han minut loi. Olin taas taysin rakastuneen nakoinen. Siita ei tosin hyvaa seuraa nailla kaduilla. Ohi lauotut huomautukset hieman ravistelivat minua takaisin maan pinnalle.
Kirstille saapuessa sain eteeni hoyryavan nakkikeittokupillisen ja jaateeta. Nam. Lahdimme yhdessa kaymaan Lahetysseuran tukemaan katoliseen poikakotiin, enimmakseen vammaisille tarkoitettuun 80 hengen asuntolaan. Talla hetkessa kodissa asuu nelja lahetysseuran kummilasta (joita on Nepalissa kaikenkaikkiaan monta sataa ripoteltuina eri koteihin...). Vammaisuus tassa kodissa paaasiassa tarkoittaa fyysista rajoittuneisuutta, raajan puuttumista tai pyoratuolissa jonkun muun sairauden takia olemista. Nain vain muutaman kehitysvammaisen nakoisen pojan. Kavin yhdessa poikien huoneessa ja jututin muutamaa. He olivat kaikki uskomattoman iloisia ja innostuneita. Kirsti pyysi nayttamaan pojille piirrustusta. He nayttivat myos omia taidonnaytteitaan ja upeita olivatkin. Naille pojille voisi opettaa vaikka mita!
Naista pojista irtoaisi uskomattomia elamantarinoita jos meilla vain olisi yhteinen kieli. Kirsti kertoi perheesta, jossa kolme poikaa sairastavat tuntematonta sairautta jossa luut katkeavat helposti eivatka luudu kunnolla paikoilleen. Terveitakin lapsia on useampi. Kaksi naista "sairaista" pojista asuu tassa kodissa ja molemmat olivat loukkaantuneet talla viikolla. Yksi oli sairaalassa murrettuaan luita neljasta paikkaa ja toinen valitteli olkapaataan. Suurin murheenaihe oli ensi viikon koulukokeet. Pojat olivat todella huolissaan menestymisestaan puolikuntosina. Koulu on merkittava asia taalla. Namakin pojat on tuotu Kathmanduhun syrjakylasta, jossa aiti oli poikia kantanut kouluun, yhden kerrallaan, edes takas koulun ja kodin valia ravaten. Uskomatonta.
Olen todella kiitollinen Kirstille kaikesta mita han on minulle taalla nayttanyt. Olen toivon mukaan myos osannut nayttaa hanelle kiitollisuuttani. Ainakin luulisin niin. Palasin lastenkodin kautta Rubinalle. Sovin lasten kanssa huomisesta kouluvierailusta. Olen aika innoissani. Kayn kuudessa eri luokassa ja kuudella eri oppitunnilla. Aikamoista saan jalleen kokea. Nyt tulee siis loppuajasta varmaan aika tiiviisti tekstia etta saan kaiken sanottua. Jaksakaa lueskella. Kohta tama kaikki loppuu. Ja kiitos kaikista kalliista rukouksistanne! Olen todella noussut kuopastani ihmeellisesti, teidan tukemana. Kiitos.
Itselleni yllatyksena loysin tanaan paljon englanninkielisesta jumalanpalveluksesta. Menin sinne tahallani myohassa valttyakseni ylistysosuudesta, joka ei ole edellisilla kerroilla oikein maittanut. Ei onnistunut valttelyni, silla taalla mikaan ei ala ajallaan. Olin yksi ensimmaisista paikalla. Koitin rukoillen selviytya epamukavuudestani ja olin hyvin iloinen kun yhteisten asioiden puolesta rukous alkoi. Johtava nainen oli ihana vanhemmanpuoleinen amerikkalainen. 1. Tess. 5:17 "Rukoilkaa lakkaamatta" oli aiheena ja han puhui rukouksen asenteesta. Rukoilimme yhdessa ja tunsin iloa siita etta olin saapunut paikalle.
Kun saarnan pitaja nousi puhumaan, pelastyin. Han (Nepalilainen) oli aikamoinen "paasaaja" ja aanen voimakkuus nousi valilla hurjaksi. Han puhui Apt. 2:38-39 pohjalta ensi sunnuntain helluntaita alustaen. Mieleen jai mm. vertaus siita kuinka vesikasteessa silmat avatessaan nakee ymparillaan vain vetta. Pyhan Hengen kasteessa nakee vain Pyhan Hengen (tassa vaiheessa oli aanenvoimakkuus aika korkea, kuului jopa outoja aanen vingahduksia kun se (aani) suistui hallinnasta). Se mista mina olen saarnassa kiitollinen oli ristiviittaus toiseen Korinttilaiskirjeeseen, jota olen lukenut nyt paivan mittaan toistamiseen.
"Kirkkauden toivo
Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.
Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. Olemme siis aina turvallisella mielellä, vaikka tiedämmekin, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. Mutta mielemme on turvallinen, vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo."
(2. Kor. 4:16-5:8 Olin merkinnyt Raamattuuni lukeneeni tata samaa kohtaa viimekesana. Tuntui hyvalta kun se palautettiin mieleeni.)
Mitas tuohon enempaa lisailemaan. Jumalanpalveluksen jalkeen palasin Rubinan kotiin. Katsoimme elokuvan P.S. I Love You. Tamakin yllatti, silla elokuvan loputtua, kavellessani Kirstin luo, sisaltani nousi todella suuria rukousaiheita, jotka elokuva oli heratellyt. Ei millaan tavoin suoraan elokuvaan liittyen, mutta rukoilin elamani puolesta tahtoen etta Isani saisi siina toteuttaa sen miksi Han minut loi. Olin taas taysin rakastuneen nakoinen. Siita ei tosin hyvaa seuraa nailla kaduilla. Ohi lauotut huomautukset hieman ravistelivat minua takaisin maan pinnalle.
Kirstille saapuessa sain eteeni hoyryavan nakkikeittokupillisen ja jaateeta. Nam. Lahdimme yhdessa kaymaan Lahetysseuran tukemaan katoliseen poikakotiin, enimmakseen vammaisille tarkoitettuun 80 hengen asuntolaan. Talla hetkessa kodissa asuu nelja lahetysseuran kummilasta (joita on Nepalissa kaikenkaikkiaan monta sataa ripoteltuina eri koteihin...). Vammaisuus tassa kodissa paaasiassa tarkoittaa fyysista rajoittuneisuutta, raajan puuttumista tai pyoratuolissa jonkun muun sairauden takia olemista. Nain vain muutaman kehitysvammaisen nakoisen pojan. Kavin yhdessa poikien huoneessa ja jututin muutamaa. He olivat kaikki uskomattoman iloisia ja innostuneita. Kirsti pyysi nayttamaan pojille piirrustusta. He nayttivat myos omia taidonnaytteitaan ja upeita olivatkin. Naille pojille voisi opettaa vaikka mita!
Naista pojista irtoaisi uskomattomia elamantarinoita jos meilla vain olisi yhteinen kieli. Kirsti kertoi perheesta, jossa kolme poikaa sairastavat tuntematonta sairautta jossa luut katkeavat helposti eivatka luudu kunnolla paikoilleen. Terveitakin lapsia on useampi. Kaksi naista "sairaista" pojista asuu tassa kodissa ja molemmat olivat loukkaantuneet talla viikolla. Yksi oli sairaalassa murrettuaan luita neljasta paikkaa ja toinen valitteli olkapaataan. Suurin murheenaihe oli ensi viikon koulukokeet. Pojat olivat todella huolissaan menestymisestaan puolikuntosina. Koulu on merkittava asia taalla. Namakin pojat on tuotu Kathmanduhun syrjakylasta, jossa aiti oli poikia kantanut kouluun, yhden kerrallaan, edes takas koulun ja kodin valia ravaten. Uskomatonta.
Olen todella kiitollinen Kirstille kaikesta mita han on minulle taalla nayttanyt. Olen toivon mukaan myos osannut nayttaa hanelle kiitollisuuttani. Ainakin luulisin niin. Palasin lastenkodin kautta Rubinalle. Sovin lasten kanssa huomisesta kouluvierailusta. Olen aika innoissani. Kayn kuudessa eri luokassa ja kuudella eri oppitunnilla. Aikamoista saan jalleen kokea. Nyt tulee siis loppuajasta varmaan aika tiiviisti tekstia etta saan kaiken sanottua. Jaksakaa lueskella. Kohta tama kaikki loppuu. Ja kiitos kaikista kalliista rukouksistanne! Olen todella noussut kuopastani ihmeellisesti, teidan tukemana. Kiitos.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Lattialle nukahtanut isoaiti ja muita tarinoita
Olen muutaman paivan seurannut Rubinan huoneen ikkunasta auringon laskiessa vastapaisen pukuliikkeen perheen toimintaa. (En ole siis koskaan tavannut ketaan heista eika Rubinakaan tunne heita, sattuvat vain pyorittamaan pukuliiketta tuossa minun katseeni alla.) Erityisesti perheen pikkutytto on saanut minut naurahtelemaan ikkunalla, jopa niin etta satunnainen kadulla kavija on huomannut. Arviolta alle kaksi vuotias tuittupaa tekee mita tahansa. Ensimmaisena katseluiltana han toistaen, vasten aitinsa tahtoa juoksi vesilatakolle ja valkoisella nenaliinallaan otti vetta ja alkoi pesta porroisia hiuksiaan ja kasvojaan. Eilen han vaati isoveljeaan nostamaan hanetkin isan moottoripyoralle seikkailemaan. Siina ha kaksi kiipeilivat ja mielikuvitelmissaan ajelivat pitkin serpentiinikatuja. Tytto usein nousi seisomaan keulalle mutta tarrautui sitten tukasti veljeensa (ehka 8v.) pelatessaan pudota. Itkut ja naurut olen nahnyt ja saanut piirtaa jalleen uusia muistoja tahan pursuvaan mieleeni.
Olen ollut nyt todella vahan lastenkodilla. Satunnaisesti vain kaymassa. Silti olen saanut seurata "vanhuksen elamaa". Rubinan isoaiti on 66-vuotias, mutta suomalaisittain han nayttaa kahdeksankymppiselta. Han on uskomaton! Puhuu todella harvoin ja nukahtelee jokapaikkaan. Tanaankin haltioissani katselin kun toinen nuokkui lattialla jalat ristissa. Ensin han kaatuu vasemmalle, hatkahtaa hereille ja sitten kallistuu toiselle puolelle. Tata jatkuu siihen asti kunnes Rubina tulee naurullaan herattamaan tilanteen. Tama perhe on muutenkin aivan mainio. Rubinan aiti on todella sydamellinen, rakastan hanen hymyaan. Isa on pieni mies, joka ei paljoa minulle pukahda (kumpikaan vanhemmista ei osaa englantia). Rubinan vanhempi sisko asuu Dallasissa ja veli Lontoossa, joten han on nyt ainut kotona elava lapsi. Sitten on tama nuokkuva isoaiti.
Perhe (eli koko suku) ovat tulleet uskoon kolmetoista vuotta sitten jonkun (en nyt muista kenen) ihmeparantumisen myota. Rubina oli silloin 4, joten han on kaytannossa aina ollut kristitty, mutta muilla on vahva hinduelama taustalla. Kiehtovaa, osaisivatpa kertoa menneisyydestaan minulle. On ihailtavaa kuinka perhe iltasin kokoontuu Rubinan huoneen lattialle viettamaan iltahartautta. He laulavat nepalilaisesta laulukirjasta ja rukoilevat. Joskus luetaan jokin raamatunjae. Heilta voi oppia paljon. Perheen huolenpito (vaikka sita vahan valitinkin kehnossa mielen- ja terveydentilassani) on uskomaton kiitosaihe. Rubina keittaa minulle ketjussa teeta, juoksee kadulle ostamaan kekseja, banaaneja tai vesipulloja. Hanen aitinsa kyselee aina vointiani ja kukaan ei nayta narkastyvan minun makoiluani ja passiivisuuttani. Nyt tuntuu ihanalta kun jaksan osoittaa edes vahan kiitollisuuttani.
Voi kuinka kaikki onkaan niin paljon paremmin kun ei ole kipea. En koskaan sairastaessa ymmarra kuinka mutaan se minut vetaa. Olen kylla kunnon nainen kun noin paa rahmassa mennaan viikkotolkulla kun ei tahdo keho yhteistyohon. Herralle kiitos etta mudasta noustaan ja rahmat pyyhitaan huolella kaikki pois.
Siunausta!
Olen ollut nyt todella vahan lastenkodilla. Satunnaisesti vain kaymassa. Silti olen saanut seurata "vanhuksen elamaa". Rubinan isoaiti on 66-vuotias, mutta suomalaisittain han nayttaa kahdeksankymppiselta. Han on uskomaton! Puhuu todella harvoin ja nukahtelee jokapaikkaan. Tanaankin haltioissani katselin kun toinen nuokkui lattialla jalat ristissa. Ensin han kaatuu vasemmalle, hatkahtaa hereille ja sitten kallistuu toiselle puolelle. Tata jatkuu siihen asti kunnes Rubina tulee naurullaan herattamaan tilanteen. Tama perhe on muutenkin aivan mainio. Rubinan aiti on todella sydamellinen, rakastan hanen hymyaan. Isa on pieni mies, joka ei paljoa minulle pukahda (kumpikaan vanhemmista ei osaa englantia). Rubinan vanhempi sisko asuu Dallasissa ja veli Lontoossa, joten han on nyt ainut kotona elava lapsi. Sitten on tama nuokkuva isoaiti.
Perhe (eli koko suku) ovat tulleet uskoon kolmetoista vuotta sitten jonkun (en nyt muista kenen) ihmeparantumisen myota. Rubina oli silloin 4, joten han on kaytannossa aina ollut kristitty, mutta muilla on vahva hinduelama taustalla. Kiehtovaa, osaisivatpa kertoa menneisyydestaan minulle. On ihailtavaa kuinka perhe iltasin kokoontuu Rubinan huoneen lattialle viettamaan iltahartautta. He laulavat nepalilaisesta laulukirjasta ja rukoilevat. Joskus luetaan jokin raamatunjae. Heilta voi oppia paljon. Perheen huolenpito (vaikka sita vahan valitinkin kehnossa mielen- ja terveydentilassani) on uskomaton kiitosaihe. Rubina keittaa minulle ketjussa teeta, juoksee kadulle ostamaan kekseja, banaaneja tai vesipulloja. Hanen aitinsa kyselee aina vointiani ja kukaan ei nayta narkastyvan minun makoiluani ja passiivisuuttani. Nyt tuntuu ihanalta kun jaksan osoittaa edes vahan kiitollisuuttani.
Voi kuinka kaikki onkaan niin paljon paremmin kun ei ole kipea. En koskaan sairastaessa ymmarra kuinka mutaan se minut vetaa. Olen kylla kunnon nainen kun noin paa rahmassa mennaan viikkotolkulla kun ei tahdo keho yhteistyohon. Herralle kiitos etta mudasta noustaan ja rahmat pyyhitaan huolella kaikki pois.
Siunausta!
torstai 13. toukokuuta 2010
pieni iloinen heraamisviesti
"Who put the bomp in the bomp bah bomp bah bomp? Who put the ram in the rama lama ding dong? Who put the bop in the bop shoo bop shoo bop? Who put the dip in the dip da dip da dip?Who was that man? I'd like to shake his hand. He made my baby fall in love with me. YEAH"
Daddy, when I come home, will you please sing this to me?
Naurattaa ihan tajuttomasti, olisipa joku jonka kanssa nauraa! (Sini!) Nukahdin eilen puoli viiden aikaan tuo laulu paassani. Riemukasta. Herasin aamulla mieli lahes mylvien ilosta, silla olin juuri nahnyt Terin selittamassa siita miten oli saanut pernansa naksahtamaan. Se oli mutkainen selitys. Ah. Miten voinkaan tuntea niin upeita ihmisia? Joku on jopa (T&M, kiitos) luvannut tulla kentalle vastaan, toisaalta olen suoraan pyytanyt... Olen nyt todella iloinen.
Daddy, when I come home, will you please sing this to me?
Naurattaa ihan tajuttomasti, olisipa joku jonka kanssa nauraa! (Sini!) Nukahdin eilen puoli viiden aikaan tuo laulu paassani. Riemukasta. Herasin aamulla mieli lahes mylvien ilosta, silla olin juuri nahnyt Terin selittamassa siita miten oli saanut pernansa naksahtamaan. Se oli mutkainen selitys. Ah. Miten voinkaan tuntea niin upeita ihmisia? Joku on jopa (T&M, kiitos) luvannut tulla kentalle vastaan, toisaalta olen suoraan pyytanyt... Olen nyt todella iloinen.
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
yollinen kutkuttava seikkailu
Nepal nukkuu ja mina napytan. Tassa maassa ei taida olla yhtakaan kukkujaa. Hieman ahdistava ajatus. Tahdoin kirjoittaa heraamisestani 'voi koira', mutta olenkin onnellinen kukkumistarpeestani. Se on nimittain hyvin romanttista. Ikava kotiin on jo niin suuri, etta kahdelta yolla hatkahdan hereille ja alan mielessani itsetuhoisesti kuvitella sita hetkea kun kohtaan teidat taas. Taytyy hieman tarkentaa. Itsetuhoisesti kuvittelen ja kipeasti kaipaan sita hetkea kun astun autosta ulos ja seison Vivamossa.
Pyorin tuossa sangyssa puolisen tuntia ja sitten rohkaistuin yokirjoitteluun, yllatyksekseni ensimmaista kertaa koko matkalla. Koirat haukkuvat lakkaamatonta (karmeaa) sinfoniaansa tuolla ulkona ja mina vaarannan puolestanne vereni tullessani tanne hyttysverkon ulkopuolelle. Silti, tata onnellisempi en ole ollut aikoihin. Alkupyorinnoissani, kun viela yritin saada unta, ahdistuin Rubinasta ja hanen tunkeutumisestaan 'minun puolelleni'. Suomalainen - anna mulle tilaa - ahdistus. Iso sanky ei vain ole tarpeeksi iso, varsinkaan jos toinen kutittelee epamukavasti ties mihin. Ihana tytto tuo Rubina (kayttaisin paaadjektiivina herttaista), mutta ei tarvitse aivan likelle tulla, sangyssa ainakaan. No niin enkohan tasta ole nyt tarpeeksi kettuillut.
Vivamo. Raamattukylaperheeni, voi rakkaat, saatte minut valvomaan! Naen uskomattomia unia ja heratessani (valimaininta; litistin juuri upean aanettomasti hyttysen ilmassa) jaisin koko loppuyoksi katselemaan sita kaunista patkaa mielessani, sita jossa mina saan taas olla luonanne.
En tieda onko minulla lukijoita jotka eivat tieda Raamattukylasta mitaan, mutta se on teatteriyhteiso, josta on minulle ja monelle muulle tullut tarkein seurakuntayhteys. Se on monivivahteinen ja elava perhe, jonka parissa on onnellinen (kaikissa hajoiluissaan). Nyt Kaisan ja Petrin ja lasten sinne meneminen (ennen minua...) sai varmaan taman tunteen nousemaan niin valtaisaksi etta lopulta herasin. Minulle tama on suurta. En tiennyt kuinka paljon rakastan raamattukylaperhettani. (En tahtoisi sivuttaa tassa tekstissa teita jotka ette ole viela loytaneet Vivamoon, tulkaahan pian niin ollaan kaikki yhta.) Rakkaus sen kun kasvakoon ja syventykoon, mina hyppaan auliisti tahan virtaan.
Nyt joku herasi ja naki minut, mitahan tama joku minusta ja kukunnastani ajattelee?
Ehka on viisasta palata tuonne pyorittamaan patkaa paassa ja sitten joskus aikanaan hymyssa suin jalleen nukahtamaan. Kun palaan 20.5 (13.30) ja menen Paraisille, saan auton kayttoon. Tie on siis avoinna, enkohan mina sinne Vivamoon kohta jo ilmesty. Ja eikohan jonkun viereen paase yhdeksi varasyoksi nukkumaankin. Raamattukyla, sydameni pakahtuu ikavasta!
Pyorin tuossa sangyssa puolisen tuntia ja sitten rohkaistuin yokirjoitteluun, yllatyksekseni ensimmaista kertaa koko matkalla. Koirat haukkuvat lakkaamatonta (karmeaa) sinfoniaansa tuolla ulkona ja mina vaarannan puolestanne vereni tullessani tanne hyttysverkon ulkopuolelle. Silti, tata onnellisempi en ole ollut aikoihin. Alkupyorinnoissani, kun viela yritin saada unta, ahdistuin Rubinasta ja hanen tunkeutumisestaan 'minun puolelleni'. Suomalainen - anna mulle tilaa - ahdistus. Iso sanky ei vain ole tarpeeksi iso, varsinkaan jos toinen kutittelee epamukavasti ties mihin. Ihana tytto tuo Rubina (kayttaisin paaadjektiivina herttaista), mutta ei tarvitse aivan likelle tulla, sangyssa ainakaan. No niin enkohan tasta ole nyt tarpeeksi kettuillut.
Vivamo. Raamattukylaperheeni, voi rakkaat, saatte minut valvomaan! Naen uskomattomia unia ja heratessani (valimaininta; litistin juuri upean aanettomasti hyttysen ilmassa) jaisin koko loppuyoksi katselemaan sita kaunista patkaa mielessani, sita jossa mina saan taas olla luonanne.
En tieda onko minulla lukijoita jotka eivat tieda Raamattukylasta mitaan, mutta se on teatteriyhteiso, josta on minulle ja monelle muulle tullut tarkein seurakuntayhteys. Se on monivivahteinen ja elava perhe, jonka parissa on onnellinen (kaikissa hajoiluissaan). Nyt Kaisan ja Petrin ja lasten sinne meneminen (ennen minua...) sai varmaan taman tunteen nousemaan niin valtaisaksi etta lopulta herasin. Minulle tama on suurta. En tiennyt kuinka paljon rakastan raamattukylaperhettani. (En tahtoisi sivuttaa tassa tekstissa teita jotka ette ole viela loytaneet Vivamoon, tulkaahan pian niin ollaan kaikki yhta.) Rakkaus sen kun kasvakoon ja syventykoon, mina hyppaan auliisti tahan virtaan.
Nyt joku herasi ja naki minut, mitahan tama joku minusta ja kukunnastani ajattelee?
Ehka on viisasta palata tuonne pyorittamaan patkaa paassa ja sitten joskus aikanaan hymyssa suin jalleen nukahtamaan. Kun palaan 20.5 (13.30) ja menen Paraisille, saan auton kayttoon. Tie on siis avoinna, enkohan mina sinne Vivamoon kohta jo ilmesty. Ja eikohan jonkun viereen paase yhdeksi varasyoksi nukkumaankin. Raamattukyla, sydameni pakahtuu ikavasta!
tiistai 11. toukokuuta 2010
Fazerin sinisesta antibiottiin
No nyt olen kaynyt laakarissa. Kai se ihan viisasta oli. Ensin piti tosin valita lahteako paikalliseen vai lansimaiseen. Ajattelin ettei sita kallista vakuutusta turhaan hankittu, joten ajoin taksilla keskustaan ja valitsin Britannian suurlahetystoa vastapaata sijaitsevan klinikan josta vastattiin englanniksi puhelimeen. Taytin paperin, odotin hetken ja paasin mukavan sairaanhoitajan huoneeseen. Han kysyi muutaman kysymyksen ja otti joitain arvoja ylos (kaikki siihen mennessa kunnossa, ei edes liian alhainen verenpaine...). Odotin hetken lisaa ja kutsun saatuani seurasin amerikkalaista laakria toiseen huoneeseen. Hankin kyseli. Koputteli kummasti paukkuvaa vatsaani ja varmisti ettei kuume johdu malariasta (ei). Nyt olen myos jattanyt naytteen ja saanut sita vastaavan laakityksen. Kolme paivaa antibiottia. Huoh, taman on parasta loppua tahan.
Sunnuntaina olin jo sita mielta etta sairaskamaluudet oli selatetty. Olin kirkossa. Kavin Kirstin luona lampimassa (taivaallisessa) suihkussa, jonka jalkeen han tarjosi maukasta lohikeittoa, nakkileipaa JA hapankorppua seka ihan ihkaoikeaa fazerin UPEALTA maistuvaa (sinista)suklaata. Lahdin hehkuvana ja puhtaana kohti lastenkotia (kavellen, n. kilsan paahan). Torkuin hetken ennen kouluun palanneiden (lakon jalkeen) lasten kotiin tuloa ja heidan ramistaessa univormuissaan paikalle aloin valmistella heille maalauspoytaa. Alussa olin itsekin innoissani, mutta sitten aloin taas voida huonosti. Kuuden jalkeen Rubinan kotiin palatessani olin aivan uupunut. Siis taysin kokonaan. Sankyyn paastessa mittasin lampotilakseni 38,2. Minulla kun ei koskaan ole kuumetta, tama tuntui todella pahalta.
Rubina oli kuin sairaanhoitaja. Han kasteli kankaanpalan ja asetteli sen huolellisesti otsalleni (toistuvasti tunnin ajan). Vahan ajan paasta han siveli myos jalkani kylmalla. Otin myos laaketta. Lopulta uskon unen vieneen kuumeen lopullisesti pois. Aamulla sita ei enaa ollut. Vatsan takia lopulta lahdin laakariin. Nyt ei enaa mikaan pysynyt sisalla enka ollut syonyt mitaan (muutamaa banaania, teekuppia, keksinpalaa ja porkkanaa lukuunottamatta) pitkaan aikaan. Kunto oli aika kehno. Taksissa hikoilin kylmaa, mutta odotusaulassa tuntui taas paremmalta. Paluumatkalla sama juttu, kylmaa, kammottavaa hikea. Eilen illalla nousi taas kuume, mutta muuten olen voinut paremmin. Illat ovat tahan mennessa olleet kaikki pelottavan sairastayteisia, rukoilen ettei tanailtana enaa. Antibiotti minulle taistelkoon.
Viikon paasta lahden taalta. Viikon paasta olen kotona. Viikon paasta saan huokaista.
Mita voin tehda iloitakseni tasta viimeisesta viikosta? Pokharaan lahto on turha nyt, en jaksa istua bussissa niin pitkaan. Eika ole hyva lahtea yksin mihinkaan tassa kunnossa. Tahtoisin etta minulla olisi energiaa olla lasten kanssa. Rubinan sanky on vanginnut minut. Tai mina olen vanginnut itseni. Epailen, niin kuin usein sairastaessani, omaa osuuttani tahan kaikkeen. Nukkuminen, netissa oleminan ja Rubinan (huonohkot mutta rentouttavat) elokuvat ovat helppoja ratkaisuja vasyneeseen elamaan. Enko, jos todella yrittaisin, jaksaisi jotain kunnollista? Tahan osaan itsekin vastata. Ei, olen todella kipea. Sunnuntain aktiivipaivan tulokset olivat selkeat. Tama ei ole minun aikaansaannostani, vaan aasialaisten, arsyttavien ja tunkeilevien bakteereiden tekosia.
Niin moni asia kotona saa odotuksen kasvamaan. Jopa se haivahdys Paraisten keittiota, jonka sain nahda sype-videosta. Ja niin moni rakas ystava. Vivamo. Juokseva juomavesi. Konkreettisesti lasnaoleva rukousyhteys. Ruoho varpaiden alla ja puhdas ilma. Vessapaperi ja oikea pontto. Ja suihku. JA SAUNA. Ja tavallinen, yksinkertainen, vahamausteinen ruoka. Voi Suomi, kiitos kun olet kotini! Olen siita todella kiitollinen.
Vaikka tahdon kotiin nyt todella paniikinomaisesti, on ihanaa olla myos taalla. Nepal on todella hieno maa. En malta odottaa sen esittelya. Jotenkin minusta tuntuu etta palaan tanne, juuri tanne kaikista maista. Nepal. Marokko jai myos sellaiseksi maaksi. Haivahdys naita Jumalan valtakunnan osasia ei riittanyt, tahdon lisaa! Ei viela tosin. Nyt tahdon kotiin. Kotiin, kotiin, kotiin.
Sunnuntaina olin jo sita mielta etta sairaskamaluudet oli selatetty. Olin kirkossa. Kavin Kirstin luona lampimassa (taivaallisessa) suihkussa, jonka jalkeen han tarjosi maukasta lohikeittoa, nakkileipaa JA hapankorppua seka ihan ihkaoikeaa fazerin UPEALTA maistuvaa (sinista)suklaata. Lahdin hehkuvana ja puhtaana kohti lastenkotia (kavellen, n. kilsan paahan). Torkuin hetken ennen kouluun palanneiden (lakon jalkeen) lasten kotiin tuloa ja heidan ramistaessa univormuissaan paikalle aloin valmistella heille maalauspoytaa. Alussa olin itsekin innoissani, mutta sitten aloin taas voida huonosti. Kuuden jalkeen Rubinan kotiin palatessani olin aivan uupunut. Siis taysin kokonaan. Sankyyn paastessa mittasin lampotilakseni 38,2. Minulla kun ei koskaan ole kuumetta, tama tuntui todella pahalta.
Rubina oli kuin sairaanhoitaja. Han kasteli kankaanpalan ja asetteli sen huolellisesti otsalleni (toistuvasti tunnin ajan). Vahan ajan paasta han siveli myos jalkani kylmalla. Otin myos laaketta. Lopulta uskon unen vieneen kuumeen lopullisesti pois. Aamulla sita ei enaa ollut. Vatsan takia lopulta lahdin laakariin. Nyt ei enaa mikaan pysynyt sisalla enka ollut syonyt mitaan (muutamaa banaania, teekuppia, keksinpalaa ja porkkanaa lukuunottamatta) pitkaan aikaan. Kunto oli aika kehno. Taksissa hikoilin kylmaa, mutta odotusaulassa tuntui taas paremmalta. Paluumatkalla sama juttu, kylmaa, kammottavaa hikea. Eilen illalla nousi taas kuume, mutta muuten olen voinut paremmin. Illat ovat tahan mennessa olleet kaikki pelottavan sairastayteisia, rukoilen ettei tanailtana enaa. Antibiotti minulle taistelkoon.
Viikon paasta lahden taalta. Viikon paasta olen kotona. Viikon paasta saan huokaista.
Mita voin tehda iloitakseni tasta viimeisesta viikosta? Pokharaan lahto on turha nyt, en jaksa istua bussissa niin pitkaan. Eika ole hyva lahtea yksin mihinkaan tassa kunnossa. Tahtoisin etta minulla olisi energiaa olla lasten kanssa. Rubinan sanky on vanginnut minut. Tai mina olen vanginnut itseni. Epailen, niin kuin usein sairastaessani, omaa osuuttani tahan kaikkeen. Nukkuminen, netissa oleminan ja Rubinan (huonohkot mutta rentouttavat) elokuvat ovat helppoja ratkaisuja vasyneeseen elamaan. Enko, jos todella yrittaisin, jaksaisi jotain kunnollista? Tahan osaan itsekin vastata. Ei, olen todella kipea. Sunnuntain aktiivipaivan tulokset olivat selkeat. Tama ei ole minun aikaansaannostani, vaan aasialaisten, arsyttavien ja tunkeilevien bakteereiden tekosia.
Niin moni asia kotona saa odotuksen kasvamaan. Jopa se haivahdys Paraisten keittiota, jonka sain nahda sype-videosta. Ja niin moni rakas ystava. Vivamo. Juokseva juomavesi. Konkreettisesti lasnaoleva rukousyhteys. Ruoho varpaiden alla ja puhdas ilma. Vessapaperi ja oikea pontto. Ja suihku. JA SAUNA. Ja tavallinen, yksinkertainen, vahamausteinen ruoka. Voi Suomi, kiitos kun olet kotini! Olen siita todella kiitollinen.
Vaikka tahdon kotiin nyt todella paniikinomaisesti, on ihanaa olla myos taalla. Nepal on todella hieno maa. En malta odottaa sen esittelya. Jotenkin minusta tuntuu etta palaan tanne, juuri tanne kaikista maista. Nepal. Marokko jai myos sellaiseksi maaksi. Haivahdys naita Jumalan valtakunnan osasia ei riittanyt, tahdon lisaa! Ei viela tosin. Nyt tahdon kotiin. Kotiin, kotiin, kotiin.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Kehitysta
Lakko loppui. Herasin aamulla liikenteen meluun. En jaksanut menna nepalilaiseen jumalanpalvelukseen kahdeksalta, mutta yhdeksalta kavin lahimarkkinoilla ostamassa jotain syotavaa. Nyt vieressani jaahtyy kulhollinen keitettyja porkkanoita. Olo on siis parempi, mutta aion ottaa nyt varman paalle syomisen suhteen. Alkuviikosta katson onko tarpeeksi voimaa lahtea bussiin istumaan. Pokhara olisi hyva paikka levata vahan lisaa. Kaupunki tasta nyt vain vilkastuu.
Ainoa mika estaa lahtemasta on selkani. Se on viela aika arka ja heikko. Kaveleminenkin tanaan tuntui pahalta. Kirsti ehdotti etta voisin lentaa Pokharaan, mutta se taitaa jaada vain ehdotukseksi. Halusin alunperin matkustaa taysin ilman lentamista, nyt ei pikkumatkoja kylla lahdeta ylittamaan tuolla tavoin, oli selka kuinka kipea tahansa. Toivon kuitenkin etta paasen lahtemaan, silla olen Kathmandussa vain taakkana. Olen ihmisten kodeissa, he laittavat ruokaa (josta en osaa tarpeeksi voimakkaasti kieltaytya), hoitavat ja murehtivat. Lastenkodistakin tultiin eilen tanne oikein kaymaan. Tuntuu hiukan pahalta. Menen siis huomenna kirkkoon ja vietan loppupaivan lasten kanssa. Maanantaina kayn Kirstin toimistolla ja haen muutaman kirjan. Sitten tiistaiaamuna voisin hypata bussiin ja viettaa loppuviikon Pokharassa. Palaan lastenkotiin ennen kotiinlahtoa.
Tuntuu hyvalta tehda paatoksia. Ehka se onkin ollut osasyyna alakuloisuuteen. Olen tehnyt viimeviikkoina niin vahan paatoksia. Kiitos kun olet rukoillut. Olen todella kohta tulossa kotiin. Hyva niin. En olisi lahtiessa uskonut etta nain kovasti tahdon palata kotiin, mutta hyvalta tama kaipuu tuntuu. Koti on hyva asia.
Ainoa mika estaa lahtemasta on selkani. Se on viela aika arka ja heikko. Kaveleminenkin tanaan tuntui pahalta. Kirsti ehdotti etta voisin lentaa Pokharaan, mutta se taitaa jaada vain ehdotukseksi. Halusin alunperin matkustaa taysin ilman lentamista, nyt ei pikkumatkoja kylla lahdeta ylittamaan tuolla tavoin, oli selka kuinka kipea tahansa. Toivon kuitenkin etta paasen lahtemaan, silla olen Kathmandussa vain taakkana. Olen ihmisten kodeissa, he laittavat ruokaa (josta en osaa tarpeeksi voimakkaasti kieltaytya), hoitavat ja murehtivat. Lastenkodistakin tultiin eilen tanne oikein kaymaan. Tuntuu hiukan pahalta. Menen siis huomenna kirkkoon ja vietan loppupaivan lasten kanssa. Maanantaina kayn Kirstin toimistolla ja haen muutaman kirjan. Sitten tiistaiaamuna voisin hypata bussiin ja viettaa loppuviikon Pokharassa. Palaan lastenkotiin ennen kotiinlahtoa.
Tuntuu hyvalta tehda paatoksia. Ehka se onkin ollut osasyyna alakuloisuuteen. Olen tehnyt viimeviikkoina niin vahan paatoksia. Kiitos kun olet rukoillut. Olen todella kohta tulossa kotiin. Hyva niin. En olisi lahtiessa uskonut etta nain kovasti tahdon palata kotiin, mutta hyvalta tama kaipuu tuntuu. Koti on hyva asia.
Tilaa:
Kommentit (Atom)