Namaste! Minusta on tullut piirrustuksen opettaja (epavirallisesti). Lapset kutsuvat minua taiteilijaksi. Aivan kuin Vilijonkka, olen otettu. (Anteeksi jatkuvat muumiviittaukset, olen hieman innoissani kirjan loytamisesta.) Olen istunut tuntikaupalla yhdeksan ihanan lapsokaisen kanssa pitkan poydan aaressa ja piirtanyt. Eilen aloitimme kasvojen opettelun, lasten toivomuksesta. Lahdimme liikkeelle naisesta, siirryimme mieheen ja tanaan piirsimme vanhuksia. Iltapaivalla voisimme piirtaa profiileja. Ihanaa!
Asun maanantaihin asti Patanin (kaupunginosa Kathmandussa) lastenkodissa. Upeaksi yllatyksekseni samassa talossa on vanhainkoti. Yhdeksan vanhusta (kaikki naisia) ja yhdeksan orpoa (4 poikaa, 5 tyttoa) . Olen paassyt oikeaan paikkaan. Rauha jonka saan naiden asukkaiden myota on uskomaton. Voin lasten kanssa piirtaa ja nauraa, opettaa vahan englantia tai laulaa joko nepaliksi tai suomeksi ("Jumalan kammenella" ja "Tama on se paiva" sujuvat jo hyvin, "Suojelusenkeli" on viela vahan hakusessa, mutta ymmartaahan sen.) Jos tahdon levahtaa, istun alas matolle ja katselen kuinka kyyryselkaiset mummot haaraavat omiaan. Ruokahetket ovat lempiosa paivasta. Istumme kaikki samassa huoneessa. Lattialle vieritetaan paksut kaislamatot. Lapset ja mina istumme huoneen vasemmalle puolelle ja vanhukset istuvat meita vastapaata oikealla. Vaivatta nama hitaasti tallustavat mummot istuutuvat jalat ristissa lattialle, rukoilevat tovin ja alkavat mattaa riisia suuhun. Jos katseemme kohtaavat saan upean hampaattoman virneen sydameen talletettavaksi ja jatkamme molemmat hieman kirkastuneempina ruokailua.
Iltahartaus on myos ihana. Laulamme nepalilaisesta laulukirjasta (tai he laulavat, koska en osaa lukea nepalilaisia kirjaimia), luemme psalmeja ja rukoilemme. Heti Pataniin tullessani tunsin miten hyva ilmapiiri siella on. Kaksi lapsista oli saapunut paivaa ennen minua, 10-vuotias Phurpa ja 4-vuotias Resma. En olisi ikina arvannut heidan olevan uusia. Lapset ovat todella laheisia ja heilla on upea huumorintaju. Vanhin tytto ja poika, Sangita ja Bijay osaavat suht hyvin englantia. Tai ainakin ymmartavat minua. Kaikki lapset ovat todella avoimia ja taitavia. Heilla on koulu ollut lakossa jonkin aikaa, joten olen saanut viettaa koko paivan heidan seurassaan. Vanhuksia kohtaan silloin talloin, paaasiassa ruokaillessa ja hartauksissa.
Olen tavallaan tyytyvainen etta huoneeni on vapaana vain maanantaihin. Jos olisin taalla kolme viikkoa, olisin aivan hajalla kun on aika lahtea. Menen valilla Pokharaan, Kathmandusta lanteen. Se on kuuluisa turistikohde, mutta ilmeisesti suht rauhallinen. Pokhara-sana viittaa jarveen ja hotellini siella on sen rannalla. Ymparilla on vuoria. Voin soudella ja vaeltaa, lukea ja nukkua. Sitten, jos mahdollista, palaan takaisin Pataniin. Jos Luoja suo.
Tallaista talta eraa. Lapset odottavat ja minulla on nalka.
p.s. otsikon Jaimesi tarkoittaa siunausta nepaliksi. Illalla ennen nukkumaanmenoa istumme hartauksen jaljilta piirissa ja jokainen laittaa kadet yhteen ja sanoo "jaimesi" kayden piirin ympari kasillaan. Hymyilyttaa aina sankyyn mennessa.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Nuuskamuikkunen
"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen herasi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi etta ilmassa oli syksyn ja lahtemisen tuntu.
Lahto tulee hypyn lailla! Yhtakkia kaikki on muuttunut, eika lahtija saa hukata minuuttiakaan, han nyhtaa teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estella hanta taikka tulla mitaan utelemaan; reppua selkaan nostaessaan han hyppelee, ja lopulta han on tiella, yks kaks rauhallisena kuin ties mika vealtava puu, jossa yksikaan lehti ei liiku. Teltan paikalla on vain tyhja suorakulmio vaalennutta ruohoa, ja myohemmin aamulla ystavat heraavat ja sanovat: Han on lahtenyt, syksy tulee.
Nuuskamuikkunen kulki hiljaisin tassuttavin askelin, metsan puut piirittyivat hanen ymparilleen, ja alkoi sataa. Sade putoili Nuuskamuikkusen vihrealle hatulle ja sadetakille, joka sekin oli vihrea, kaikkialla kuiski ja pisaroi, ja metsa katki Nuuskamuikkusen lempeaan ja suloiseen yksinaisyyteensa. "
Istuin tanaaamuna Lahetysseuran toimistossa ja luin Muumilaakson marraskuuta. Saavuin eilen alkuillasta Kathmanduhun. Olen Nepalissa. En oikein tieda mita sanoa. Valtava kaupunki ei ole viela saavuttanut ymmarrystani. Leijun edelleen vuorilla, joiden lapi matkustin koko eilisen paivan. Vuoret, Nepal, juoksevat ajatukset ja tarve kotiin. Ristiriita tayttaa minut enka osaa olla. Jos paasisin takaisin vuorille, voisin vain tuijottaa ja olla. Ehka viela paasenkin. Herra sen tietaa.
Lahdin Varanasista pienessa matkaajaporukassa. Englantilainen pariskunta ja hollantilainen rikospsykologi. Hyvin hyva matka oli. Nukuin sapsahdellen junassa Gorakhpuriin kaulahuivi kaulassa. Juna oli kolme tuntia myohassa, mutta seuran ansiosta ei tuntunut mitenkaan pahalta, edes flunssaisena. Gorakhpurissa loysimme "sattumalta" kadulle, jota pitkin kulki samalla hetkella bussi Sunauliin, Nepalin rajalle. Jaoin kaksi banaaniani ja viinirypaleeni (joskus taytyy nauttia bakteerit sivuttaen, ei valttamatta fiksua, mutta rukoillen matkaan...), sain toisilta kekseja ja yli vuorokauden syomattomyys katosi hetkessa. Olen ylpea mahalaukkuni helppohoitoisuudesta. Rajan ylittaminen tapahtui hetkessa. Immigration, tayta paperi, maksa viisumi, kiita tervetulokutsusta ja ihaile uutta leimaasi. Taman jalkeen muut matkaajat alkoivat setvia jeeppia Pokharaan (kaunis jarvi-vuori-paratiisi) ja mina jain niistamaan ja hikoilemaan. Matka Kathmanduhun tuntui vastenmieliselta, joten istuin puolisen tuntia vain odottaen fyysisen olon parantumista.
Kun sain aivoni taas toimimaan, loysin "oppaan", joka vei minut hotellille, josta sain myos ostettua bussilipun seuraavaksi aamuksi. Kavin suihkussa ja hengahdin. Sitten hotellinomistajan poika auttoi minua hankkimaan sim-kortin (yllattavan monipuolinen tehtava), lahetin Kathmanduhun viestin ja upposin unimaailmaan. Aamuviidelta hikoilin hereille ja kiitin Isaa ihmeheraamisesta. Kannykassa ei nimittain ollutkaan heratys paalla. Oloni tuntui vaarallisen huonolta tulevan matkan valossa, mutta raahauduin alas ilman vaihtoehtoa. Minut ohjattiin bussille ja noin tuntia myohemmin vierahdimme kahdentoista tunnin matkalle.
Voisin kirjoittaa matkasta Kathmanduhun kokonaisen kirjan (paitsi etten todellisuudessa pystyisi kirjoittamaan kirjaa). Intian junat ovat mahtavia, mutta Nepalin paikallisbussit ovat uskomattomia. Kuullessani Pokharan seurueen jeeppisuunnitelmista harmistuin omasta maaranpaastani. Astuessani bussiin, jossa olin ainut ulkolainen, ihmettelin edellisen illan epataniamaista surkuttelua. Uusi aitoa aidompi kokemus oli alkamassa, enka voinut viela kuvitellakaan mita saisin kokea.
Bussi lahti liikkeelle lahes tyhjana. Olin hammentynyt. Eihan vajaalla bussilla voi mihinkaan menna tallaisessa maassa. Olin oikeassa. Joka 200 metria kyytiin hyppasi uusia matkaajia. Bussin ovella roikkui kaksi "lippupoikaa" jotka kerran bussinkylkea laimayttamalla saivat matkan taukoamaan ja kahdella laimaytyksella jatkoimme matkaa. Pian kaikki penkit ja puolet kaytavasta olivat taynna. Muutama ensimmainen tunti oli suorahkoa tieta. Sitten alkoi kiipeaminen. Kymmenen tunnin kiipeaminen.
En tieda mita korkeuksia saavutimme, mutta pitka oli matka. Matka jatkuvasti ylos pain. Enka ole viela edes nahnyt lumihuippuja, pelkastaan hyvin rehevaa vuoristoa. En aio nyt kirjoittaa yksityiskohtaisesti, mutta 12 tuntia paikallisessa bussissa, himalajan "pikkuvuorten" lapi on kokemus jota suosittelen. On uskomatonta nahda nuorten miesten kiipeilevan ikkunaasi pitkin katolle ties missa korkeudessa ja vauhdissa. Lakkaamatta pauhaava musiikki (luullakseni intialainen, ellei nepalilainen ole samankuuloista) ja ihanat "banaanipysahdykset" olivat huippuja. Otin muutaman kuvan matkalta, mutten usko etta ne paasevat lahellekaan todellista kauneutta jota sain kokea. Jos (ja kun) menen viela Pokharaan "lomalle", saan jalleen vahan vuorikiipeilla. Bussissa on ihanaa!
Viimeyon nukuin Kirsti Kirjavaisen (googlesta laytyy lisaa) kotona. Muutaman tunnin paasta muutan lastenkotiin. Ennen sita kavelen vahan tassa hurjan suuressa kaupungissa. Maanantaina pitaa taas muuttaa. Menen joko Pokharaan (jossa saan lukea lisaa muumia, soutaa, vaeltaa ja nukkua) tai toiseen lastenkotiin. Molemmat vaihtoehdot kuulostavat liian hyvilta. Sain nyt varattua lennon kotiin 19.5. eli kolmen viikon paahan. Taalta tullaan, ei aivan yhta yllattaen kuin Nuuskamuikkunen, mutta kuitenkin. Delhin ja Moskovan kautta, 25 tuntia, saapuen 20.5. klo 13.30. Tervetuloa vastaan!
Voi matkustus. On tama jannittavaa.
Lahto tulee hypyn lailla! Yhtakkia kaikki on muuttunut, eika lahtija saa hukata minuuttiakaan, han nyhtaa teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estella hanta taikka tulla mitaan utelemaan; reppua selkaan nostaessaan han hyppelee, ja lopulta han on tiella, yks kaks rauhallisena kuin ties mika vealtava puu, jossa yksikaan lehti ei liiku. Teltan paikalla on vain tyhja suorakulmio vaalennutta ruohoa, ja myohemmin aamulla ystavat heraavat ja sanovat: Han on lahtenyt, syksy tulee.
Nuuskamuikkunen kulki hiljaisin tassuttavin askelin, metsan puut piirittyivat hanen ymparilleen, ja alkoi sataa. Sade putoili Nuuskamuikkusen vihrealle hatulle ja sadetakille, joka sekin oli vihrea, kaikkialla kuiski ja pisaroi, ja metsa katki Nuuskamuikkusen lempeaan ja suloiseen yksinaisyyteensa. "
Istuin tanaaamuna Lahetysseuran toimistossa ja luin Muumilaakson marraskuuta. Saavuin eilen alkuillasta Kathmanduhun. Olen Nepalissa. En oikein tieda mita sanoa. Valtava kaupunki ei ole viela saavuttanut ymmarrystani. Leijun edelleen vuorilla, joiden lapi matkustin koko eilisen paivan. Vuoret, Nepal, juoksevat ajatukset ja tarve kotiin. Ristiriita tayttaa minut enka osaa olla. Jos paasisin takaisin vuorille, voisin vain tuijottaa ja olla. Ehka viela paasenkin. Herra sen tietaa.
Lahdin Varanasista pienessa matkaajaporukassa. Englantilainen pariskunta ja hollantilainen rikospsykologi. Hyvin hyva matka oli. Nukuin sapsahdellen junassa Gorakhpuriin kaulahuivi kaulassa. Juna oli kolme tuntia myohassa, mutta seuran ansiosta ei tuntunut mitenkaan pahalta, edes flunssaisena. Gorakhpurissa loysimme "sattumalta" kadulle, jota pitkin kulki samalla hetkella bussi Sunauliin, Nepalin rajalle. Jaoin kaksi banaaniani ja viinirypaleeni (joskus taytyy nauttia bakteerit sivuttaen, ei valttamatta fiksua, mutta rukoillen matkaan...), sain toisilta kekseja ja yli vuorokauden syomattomyys katosi hetkessa. Olen ylpea mahalaukkuni helppohoitoisuudesta. Rajan ylittaminen tapahtui hetkessa. Immigration, tayta paperi, maksa viisumi, kiita tervetulokutsusta ja ihaile uutta leimaasi. Taman jalkeen muut matkaajat alkoivat setvia jeeppia Pokharaan (kaunis jarvi-vuori-paratiisi) ja mina jain niistamaan ja hikoilemaan. Matka Kathmanduhun tuntui vastenmieliselta, joten istuin puolisen tuntia vain odottaen fyysisen olon parantumista.
Kun sain aivoni taas toimimaan, loysin "oppaan", joka vei minut hotellille, josta sain myos ostettua bussilipun seuraavaksi aamuksi. Kavin suihkussa ja hengahdin. Sitten hotellinomistajan poika auttoi minua hankkimaan sim-kortin (yllattavan monipuolinen tehtava), lahetin Kathmanduhun viestin ja upposin unimaailmaan. Aamuviidelta hikoilin hereille ja kiitin Isaa ihmeheraamisesta. Kannykassa ei nimittain ollutkaan heratys paalla. Oloni tuntui vaarallisen huonolta tulevan matkan valossa, mutta raahauduin alas ilman vaihtoehtoa. Minut ohjattiin bussille ja noin tuntia myohemmin vierahdimme kahdentoista tunnin matkalle.
Voisin kirjoittaa matkasta Kathmanduhun kokonaisen kirjan (paitsi etten todellisuudessa pystyisi kirjoittamaan kirjaa). Intian junat ovat mahtavia, mutta Nepalin paikallisbussit ovat uskomattomia. Kuullessani Pokharan seurueen jeeppisuunnitelmista harmistuin omasta maaranpaastani. Astuessani bussiin, jossa olin ainut ulkolainen, ihmettelin edellisen illan epataniamaista surkuttelua. Uusi aitoa aidompi kokemus oli alkamassa, enka voinut viela kuvitellakaan mita saisin kokea.
Bussi lahti liikkeelle lahes tyhjana. Olin hammentynyt. Eihan vajaalla bussilla voi mihinkaan menna tallaisessa maassa. Olin oikeassa. Joka 200 metria kyytiin hyppasi uusia matkaajia. Bussin ovella roikkui kaksi "lippupoikaa" jotka kerran bussinkylkea laimayttamalla saivat matkan taukoamaan ja kahdella laimaytyksella jatkoimme matkaa. Pian kaikki penkit ja puolet kaytavasta olivat taynna. Muutama ensimmainen tunti oli suorahkoa tieta. Sitten alkoi kiipeaminen. Kymmenen tunnin kiipeaminen.
En tieda mita korkeuksia saavutimme, mutta pitka oli matka. Matka jatkuvasti ylos pain. Enka ole viela edes nahnyt lumihuippuja, pelkastaan hyvin rehevaa vuoristoa. En aio nyt kirjoittaa yksityiskohtaisesti, mutta 12 tuntia paikallisessa bussissa, himalajan "pikkuvuorten" lapi on kokemus jota suosittelen. On uskomatonta nahda nuorten miesten kiipeilevan ikkunaasi pitkin katolle ties missa korkeudessa ja vauhdissa. Lakkaamatta pauhaava musiikki (luullakseni intialainen, ellei nepalilainen ole samankuuloista) ja ihanat "banaanipysahdykset" olivat huippuja. Otin muutaman kuvan matkalta, mutten usko etta ne paasevat lahellekaan todellista kauneutta jota sain kokea. Jos (ja kun) menen viela Pokharaan "lomalle", saan jalleen vahan vuorikiipeilla. Bussissa on ihanaa!
Viimeyon nukuin Kirsti Kirjavaisen (googlesta laytyy lisaa) kotona. Muutaman tunnin paasta muutan lastenkotiin. Ennen sita kavelen vahan tassa hurjan suuressa kaupungissa. Maanantaina pitaa taas muuttaa. Menen joko Pokharaan (jossa saan lukea lisaa muumia, soutaa, vaeltaa ja nukkua) tai toiseen lastenkotiin. Molemmat vaihtoehdot kuulostavat liian hyvilta. Sain nyt varattua lennon kotiin 19.5. eli kolmen viikon paahan. Taalta tullaan, ei aivan yhta yllattaen kuin Nuuskamuikkunen, mutta kuitenkin. Delhin ja Moskovan kautta, 25 tuntia, saapuen 20.5. klo 13.30. Tervetuloa vastaan!
Voi matkustus. On tama jannittavaa.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
hyvasti Intia
Pikaisesti laitan tanne tunnelmat Varanasista. Yo on taas jo laskenutja ulkona voi liikkua pyortymatta. Aamun veneily oli todella arvokas kokemus. Tama kaupunki on hyvin kuvauksellinen. Variloisto auringonnousussa on ihmeellinen.
Nyt olen todennut etta minulla on flunssa. Nena vuotaa ja kurkku on todella kipea. Voimaa on myos huolestuttavan rajallisesti. Viiden tunnin paasta aloitan matkani Nepaliin ja se voi hyvin kestaa useamman vuorokauden. Jos kuntoni heikkenee... en tahdo kuvitella sen seurauksia. Kunhan ei nousisi kuume. Aamun hunajavesi ja kasviskeitto tekivat hyvaa. Koko paivan olen vain makoillut. Nyt saa rukoilla.
Seuraavaksi Nepalista! Voi kauneus.
Nyt olen todennut etta minulla on flunssa. Nena vuotaa ja kurkku on todella kipea. Voimaa on myos huolestuttavan rajallisesti. Viiden tunnin paasta aloitan matkani Nepaliin ja se voi hyvin kestaa useamman vuorokauden. Jos kuntoni heikkenee... en tahdo kuvitella sen seurauksia. Kunhan ei nousisi kuume. Aamun hunajavesi ja kasviskeitto tekivat hyvaa. Koko paivan olen vain makoillut. Nyt saa rukoilla.
Seuraavaksi Nepalista! Voi kauneus.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
tinkaamista ja ihmisen karya
Varanasi, pyha kaupunki, temppelit, Ganges, kelluvat kynttilat ja satunnaiset vauvat, vedessa ilakoivat lapset, vieressa vaatteita pesevat aidit ja puhdistautuvat isat. Olen nukkunut viimeyona tunnin, tingin juuri paidan 450 rupiasta 130 ja nyt kurkkuuni sattuu. Ei tosin tinkimisen myota vaan jatkuvan viiman, joka seka polyttaa etta kuivattaa koko nielun. Junassa siis. Huomenna yolla on viimeinen Intian junamatkani talta eraa ja olen hyvin ylpea itsestani. +47 junassa on aikamoinen koettelemus. Toisaalta olen myos palellut junassa. Intia on monipuolinen.
Kavin eilen Lucknown elaintarhassa Michaelin ja kahden afgaanin kanssa. Se oli todella mukavaa. Illalla kuuntelin kun nuoret miehet kertoivat kiehtovasta ja pelottavasta maastaan. Abdul on nahnyt talibaanien jalkea, 12-vuotiaana. Sanoin hanelle lahes kyynelet silmissa kuinka vahva hanen mielensa on. Aloin myos kuvitella kuinka pirstaloituneita mielia Afganistan on taynna. Keskustelimme myos kunniamurhista. Veljet todella murhaavat siskojaan ja heidan heilojaan jos seurustelu paljastuu. Tata tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Totesin aaneen etta heidan suhtautuminen kuolemaan ja tappamiseen on varmaan erilainen kuin minun. En saanut tyhjentavaa vastausta. Rukoilen etta nama viisaat nuoret mielet paasevat joku paiva vaikuttamaan. Kokonainen maa taynna tuhoa ja epatoivoa on valtava rukousaihe. Minun mieleni on vasta paassyt alkuun kuulemani prosessoinnissa, Herra minua varjelkoon.
Intian aika on ollut hyvin heittelevaa minulle. Nautin elaman kuhinasta taalla. Kaupanteosta, ruuasta, junista, lapsista, hymyilevista musliminaisista, vareista ja loputtomasta kauneudesta. Toisaalta kuumuus ja saasteet kayvat voimille. Olen todella tulossa kipeaksi kun polya ja ties mita muuta on tunkeutunut niin paljon kehooni. Sauna tekisi hyvaa! Ilmaa painavampi on mieleni. Jos fyysinen oloni on heikko tai huono, mieleni sanoo etta mennaan rytinalla perassa ja aloittaa hurjan alamakensa. Tahan mennessa on tapahtunut niin valtavasti etta ajateltavaa on vaarallisen paljon. Kun kaikki tulee yhdessa hetkessa mieleen, olen aivan hukassa. Raha, sosiaalisuus, huomaavaisuus, hyvyys, anteeksianto, kestavyys, heikkous, ihmissuhteet, itsekkyys, sokeus, ihmiskohtalot, epaoikeudenmukaisuus, usko, taivas, kuunteleminen... kaikki hyokkaa paalle. Kohta on paastava kotiin. Minun taytyy saada levata.
Ylihuomenna olen Nepalissa. Tama on hurjaa! Nepal on kaiken huippu ja olen todella kiitollinen etta paasen sinne. Minua vastassa on lahetystyon uranuurtaja Kirsti Kirjavainen. Han on ottanut yhteytta muutamaan lastenkotiin puolestani ja saan tutustua ja ehka myos osallistua Kathmandun vammaistyohon. Aion varmasti myos levata paakaupungin ulkopuolella ja jos Herra suo hyvan mahdollisuuden, tahtoisi hiukan vaeltaa. Himalaja on jalkojeni alla, pieni viiden paivan vaellus olisi enemman kuin tervetullut!! Suuren suuri rukousaihe on etta jaksan olla Nepalissa rauhassa. Tarve tulla kotiin on kasvanut valilla niin suureksi etta Nepal meinaa jaada jalkoihin. Olen jo aikaa sitten paattanyt jattaa Nepalin matkani viimeiseksi maaksi (tarkoituksena oli jatkaa Kiinaan ja siperianjunalla kotiin). Tama saattaa olla pettymys (minulle ei enaa niinkaan), mutta kaikenkaikkiaan paatos on jarkeva. Rukoillaan siis myos etta loydan jarkevan lennon kotiin.
Iloitsen nyt seuraavaksi unesta. Nukuin viimeyona todella huonosti. Saavuin hotellilleni puolen yon jalkeen pelattuani poikien kanssa pitkaan korttia (ollen ainoa moraalia yllapitava pelaaja on hupaisaa). Junani lahti kuudelta, joten Michael haki minut viidelta. Hyvin raihnainen ja uupunut suomalainen saapui (onneksi hyvaan) hotelliinsa, soi, torkkui, kiersi ja meinaa nyt simahtaa lopullisesti. Huomenna heraan viidelta ja menen Gangessukellukselle. Onneksi vain mielen tasolla, silla aurinko nousee minun kelluessa soutuveneessa. Sitten aamupalalle ja silkkitehdaskaynnille jonka sain jarjestettya juuri asken. Jeesus myota rakkaat!
Kavin eilen Lucknown elaintarhassa Michaelin ja kahden afgaanin kanssa. Se oli todella mukavaa. Illalla kuuntelin kun nuoret miehet kertoivat kiehtovasta ja pelottavasta maastaan. Abdul on nahnyt talibaanien jalkea, 12-vuotiaana. Sanoin hanelle lahes kyynelet silmissa kuinka vahva hanen mielensa on. Aloin myos kuvitella kuinka pirstaloituneita mielia Afganistan on taynna. Keskustelimme myos kunniamurhista. Veljet todella murhaavat siskojaan ja heidan heilojaan jos seurustelu paljastuu. Tata tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Totesin aaneen etta heidan suhtautuminen kuolemaan ja tappamiseen on varmaan erilainen kuin minun. En saanut tyhjentavaa vastausta. Rukoilen etta nama viisaat nuoret mielet paasevat joku paiva vaikuttamaan. Kokonainen maa taynna tuhoa ja epatoivoa on valtava rukousaihe. Minun mieleni on vasta paassyt alkuun kuulemani prosessoinnissa, Herra minua varjelkoon.
Intian aika on ollut hyvin heittelevaa minulle. Nautin elaman kuhinasta taalla. Kaupanteosta, ruuasta, junista, lapsista, hymyilevista musliminaisista, vareista ja loputtomasta kauneudesta. Toisaalta kuumuus ja saasteet kayvat voimille. Olen todella tulossa kipeaksi kun polya ja ties mita muuta on tunkeutunut niin paljon kehooni. Sauna tekisi hyvaa! Ilmaa painavampi on mieleni. Jos fyysinen oloni on heikko tai huono, mieleni sanoo etta mennaan rytinalla perassa ja aloittaa hurjan alamakensa. Tahan mennessa on tapahtunut niin valtavasti etta ajateltavaa on vaarallisen paljon. Kun kaikki tulee yhdessa hetkessa mieleen, olen aivan hukassa. Raha, sosiaalisuus, huomaavaisuus, hyvyys, anteeksianto, kestavyys, heikkous, ihmissuhteet, itsekkyys, sokeus, ihmiskohtalot, epaoikeudenmukaisuus, usko, taivas, kuunteleminen... kaikki hyokkaa paalle. Kohta on paastava kotiin. Minun taytyy saada levata.
Ylihuomenna olen Nepalissa. Tama on hurjaa! Nepal on kaiken huippu ja olen todella kiitollinen etta paasen sinne. Minua vastassa on lahetystyon uranuurtaja Kirsti Kirjavainen. Han on ottanut yhteytta muutamaan lastenkotiin puolestani ja saan tutustua ja ehka myos osallistua Kathmandun vammaistyohon. Aion varmasti myos levata paakaupungin ulkopuolella ja jos Herra suo hyvan mahdollisuuden, tahtoisi hiukan vaeltaa. Himalaja on jalkojeni alla, pieni viiden paivan vaellus olisi enemman kuin tervetullut!! Suuren suuri rukousaihe on etta jaksan olla Nepalissa rauhassa. Tarve tulla kotiin on kasvanut valilla niin suureksi etta Nepal meinaa jaada jalkoihin. Olen jo aikaa sitten paattanyt jattaa Nepalin matkani viimeiseksi maaksi (tarkoituksena oli jatkaa Kiinaan ja siperianjunalla kotiin). Tama saattaa olla pettymys (minulle ei enaa niinkaan), mutta kaikenkaikkiaan paatos on jarkeva. Rukoillaan siis myos etta loydan jarkevan lennon kotiin.
Iloitsen nyt seuraavaksi unesta. Nukuin viimeyona todella huonosti. Saavuin hotellilleni puolen yon jalkeen pelattuani poikien kanssa pitkaan korttia (ollen ainoa moraalia yllapitava pelaaja on hupaisaa). Junani lahti kuudelta, joten Michael haki minut viidelta. Hyvin raihnainen ja uupunut suomalainen saapui (onneksi hyvaan) hotelliinsa, soi, torkkui, kiersi ja meinaa nyt simahtaa lopullisesti. Huomenna heraan viidelta ja menen Gangessukellukselle. Onneksi vain mielen tasolla, silla aurinko nousee minun kelluessa soutuveneessa. Sitten aamupalalle ja silkkitehdaskaynnille jonka sain jarjestettya juuri asken. Jeesus myota rakkaat!
torstai 22. huhtikuuta 2010
Ihana paiva ja se jatkuu viela...vesimelonin ja elokuvan kera!
Oooo mita kankaita!!! Aivan mielettomia. Kavelin tanaan englantilaisen Michealin (ystavani, jota tulin Lucknowhun tapaamaan) kanssa pitkin vanhaa kaupunkia tehden satunnaisia upeita loytoja. Ostin jopa Sareen! On ihanaa olla kaupungissa joka ei ole turismin iljettavassa pyorteessa. Ja viela ihanampaa kavella mukavan ja varmasti turvallisen miehen seurassa.
Ennen matkaan lahtoa Michael oli kaymassa Suomessa, tapasin hanet sattumalta ja kerroin matkastani. Han nauraen sanoi etta olisi Intiassa samoihin aikoihin ja etta meidan pitaa tavata siella. Tassa sita siis ollaan. Saavuin eilen aamulla ja lahden ylihuomenna. Muutaman paivan ajan saan nauttia ihanan rennosta huumorista, saan jakaa ajatuksiani kasvotusten ja mieleni saa levata. Intia on ollut kaikenkaikkiaan upea, mutta hyvin rankka. Olen ollut pisimmillaan kolme paivaa yhdessa kaupungissa ja Lucknowta lukuunottamatta olen kierrellyt turistina kaikkialla (palatseja, temppeleita, linnoituksia, puutarhoja ja puistoja, basaareita ja markkinoita). Hyvin rankkaa. New Delhissa oli viela rentoa ja mukavaa, silla alkuinto ja siunattu seura pehmittivat hektista ja sastunutta ilmastoa. Jaipurissa vasta huomasin kuinka likainen maa Intia on. Kurkkuni ja nenani rahisevat. Afrikan kosteus on poissa ja tilalle on tullut kuiva, polyinen ja ajoittain hyvin haiseva ilma. Lampotila taalla on 45. Jaipurista eteenpain olen muutenkin ollut hyvin vasynyt, silla koin aivan outoja vedatyksia. Eras mies sai minut houkuteltua seuraansa puoleksitoista paivaksi (yovyin tietenkin yksin hotellilla). Han naytti minulle kaupunkia ilmaiseksi ja sain todella kokea Intiaa paikallisen silmin niin kuin han lupasi. Lahdin kuitenkin torkeasti karkuun siina vaiheessa kun han koitti sada minua lentamaan Eurooppaan myymaan hanen tekemiaan koruja. Palkkio oli 10 000 euroa!
Jaipurista jai harmillisesti paha maku suuhun. Agra oli seuraava kohteeni. Taj Mahalista kuuluisa kaupunki oli hiukan turha (rakennukset, olivat ne sitten maailman ihmeita tai eivat, ovat yliarvostettuja). Tai siis siina kaupungissa kaynti oli turha, ei itse kaupunki. Ihanaa siella oli tavata jalleen serbialainen Jasmina. Purin Jaipur-ahdinkoani ja sain hyvin viisaita ohjeita. Jasmina on minua reilusti vanhempi ja han suurella rakkaudella jakoi kokemuksiaan ja opetti minulle paljon. Viimeisena Agra-paivanani tutustuin Qebeckilaisiin haamatkalaisiin. Menimme uimaan ja syomaan. Vasynyt olotilani sai hieman varia. Samana iltana jatkoin junalla tanne. Yon yli kestava matka oli yllattavan kylma. En sanut ikkunaani kiinni, joten nukuin aikamoisesa viimassa ja mekkalassa. Kokemuksena silti todella hyva. Micheal oli minua vastassa, metsastimme minulle jarkevan hintaisen hotellin, asetuin ja lepasin hetken. Michael kavi asunnollaan silla valin. Kun han palasi, mukana oli Abdul, hanen afganistanilainen kamppiksensa.
Abdulin tapaaminen on ollut yksi mielenkiintoisimmista asioista talla matkalla. Kun Michael kertoi asuvansa Afgaani-miehen kanssa, mieleni alkoi myllata. Mita laitan paalleni, voinko lainkaan puhua, edes Michaelin kanssa, voinko menna heille kaymaan... Nyt osaan taas hieman jarkevammin nahda maailmaa. Abdul on uskomattoman mukava, katsoo minua silmiin ja juttelee minulle vaikka Michael olisi toisessa huoneessa. (Olen siis ollut heilla.) Han on mielettoman tietoinen maailmasta, "sharp" kuvaa hyvin hanen olemustaan. Han on ollut Intiassa jo nelja vuotta ja osaa sujuvasti Hindia. Mista naita uskomattomia ihmisia ilmestyy? Tama mies on oppinut laittamaan ruokaa puhelimitse aitinsa kanssa. Han osaa todella yksityiskohtaisesti kertoa kaikesta tietamastaan (mm. Paon tuotantokausien jaksomaarat ja rupian ja dollarin vaihtokurssin) ja hanen silmistaan loistaa halu oppia taas jotain uutta. Mieleton tapaaminen! Mieleton matka!!
Michael on ollut todella tarpeellinen piriste. Hanen huumorinsa ja rento elamanasenteensa on laketta minun raksutukselleni. Toisaalta on ollut myos ihanaa puhua todella vakavistakin asioista. Tapasin Michaelin kun han oli 15 (nyt 20) ja kehitys on huikea. Ennen pelkkaa hymya, vitsia ja usein huonoa pilailua, nyt todella laadukasta keskusteluseuraa. Kiitos Isa tasta pienesta Lucknow-hetkesta. Tuli todella tarpeeseen!
Nyt nettiaika alkaa loppua, joten teksti jaa lyhyeksi. Siirryn alkuviikosta Nepaliin. Sielta viimeistaan taas jotakin. Minulle voisi rukoilla rauhaa. Valilla mieli kay todella rauhattomaksi ja se on rankkaa. Kiitos.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Miksi, Isa, rakastat minua nain paljon?
Voiko elama todella olla nain uskomaton? Istun talla hetkella kasityotehtaassa. Olen ollut taalla viitisen tuntia. Voit ehka, jos yhtaan tunnet minua, kuvitella missa tahdissa sydameni lyo ja kuinka kirkkaina silmani loistavat. Intia, se Intia jonka Herra minulle suo nayttaa, on mieleton! Saavuin maanantaina, yli vuorokauden matkaamisen jalkeen New Delhiin, vietin siella kaksi paivaa ja siirryin eilen illalla Jaipuriin. Jokaikinen vaihe tata etappia on ollut taytta siunausta ja ihmetta. Olen saanut olla todella onnellinen.
Onnellisuus. Sita pohdin viela koko elamani, mutta viela en voi kirjoittaa siita mitaan. Silti, se asenne jolla Herra on matkamieleni siunannut, tuntuu taysin epainhimilliselta. Matka pois Beninista sujui todella mutkatta. Silti ymmarran hyvin etta se olisi voinut olla taysi katastrofi jos asenteeni olisi ollut yhtaan negatiivinen. Lensin ensin (15min) Nigerian Lagosiin, siella vaihdoin paljoa odottelematta koneeseen, joka kiidatti minut Addis Ababaan (Etiopiaan). Addiksesta jatkoin suoraan Delhiin. Soin elamani parhaan lentokoneaterian (palautan ateriat puolet ajasta koskemattomina takaisin) ja iloitsin kanssamatkaajistani. Etenkin kiinalaisesta nuoresta miehesta, joka opetti minulle paljon kulttuuristaan ja sai minun Kiina-intoni nousemaan. Onnistuin taysin ohittamaan sen etta passini oli taas poliisin huostassa puoli tuntia Nigeriassa (kun hain matkatavarani koneenvaihtoa varten ilman viisumia), Etiopian lennolta niskaani tarttui hengittamaan hieman epamukava mies, josta oli suhteellisen vaikea paasta eroon ja lento Delhiin oli reilu nelja tuntia myohassa. Odotus oli keskella yota. Silti matka oli pelkka siunaus.
Delhiin saapuessa noudatin viisaita ohjeita ja maksoin hyvanhintaisen prepaid-taksin, joka vei minut intuitiivisesti valittuun hostelliin, Nirvanaan. Vaikka hinta oli hieman muusta budjetoinnistani poikkeava, paatin jaada. Todella suloinen Eliza otti minut niin lampimasti vastaan, etten voinut enaa palata kadulle. Vasymystasoni kiltisti myos auttoi minua paattamaan. Asuin Nirvanassa kaksi yota. Aikani paakaupungissa oli silkkaa turismia, mutta nautin siita taysin siemauksin. Parasta siella oli Serbialainen maailmanmatkaaja, Jasmina (Beba). Mielettoman kaunis ja arvokas nainen. Kiersimme kaupungin helmet, otimme toisistamme riemastuttavia kuvia ja juttelimme ihanan rennosti, mutta syvaaluotaavasti. Tapaamme taas tanaviikonloppuna, silla han jatkoi aamulla Agraan ja mina menen sinne ylihuomenna. Kerrottuani Raamattukylasta, han yrittaa myos kesalla tulla Suomikaynnille. Jumala on ihmeellinen!
Eilen illalla siirryin tosiaan Jaipuriin, kankaiden ja vaatteiden paratiisiin. Matkasin junalla. Olin haltioissani. Taysin haltioissani. Odotusaulaan astuessani jokainen paa kaantyi ja eri ilmeet seurasivat taakanlaskuani. Nyt jo 25-kiloiseksi lihonut rinkkani vaivoin laskeutui liian pieneen tuoliin, burkinahattuni irtosi komeasti paastani ja koki pienen korjausoperaation, joka sai aikaan hymyja ja mina lopulta asettelin likaiset varpaani tuolinreunalle ja painoin paani vasyneena polviin. Mitahan tastakin tulisi? Olin uhkarohkeana ostanut tavallisen sleeper-paikan, enka ollut ollenkaan vakuuttunut paatokseni viisaudesta. Junan pillin soidessa olin aika jannittynyt ja epavarma. Sen pysahtyessa laituriin, koitin loytaa paassa mekaanisesti toistuvan vaunun ja paikan, mutta hataisena (pelaten junan lahtevan ilman minua) nousin kolme vaunua liian aikaisin kyytiin.
Vastassa oli todella taysi lasti pelkastaan paikallisia ja enimmakseen miehia. Aloin anteeksipyydellen raahautua eteenpain hyvin kapeaa ja pakattua kaytavaa. Jokapuolella lahes mustat silmat seurasivat jokaista horjahdustani ja hyvin raskaita askeliani. Vaunusta toiseen liikuin eteenpain, kunnes en enaa paassyt eteenpain. Minun piti junan pysahtyessa menna taas ulos ja juosta viela puolitoista vaunua edemmas. Kun astuin omaan vaunuuni totesin etta se edellinen, johon olin hetkeksi istahtanut kahden vanhan miehen valiin rinkkoineni ja pussukoineni, oli kohtuudella taytetty. Tama, johon nyt saavuin oli aivan mahdoton. En paasisi metriakaan eteenpain. Ovesta sisaan paastyani kaksi poikaa istuivat ulospaasyn esteeksi, jaloissani istui pyoreasilmainen pappero, joka ei nayttanyt halukkaalta helpottaa kulkuani, vaan pyysi astumaan yli. Eteenpain en kuitenkaan millaan paassyt. Minua pyydettiin nostamaan rinkka "ylasangylle", jossa istui kaksi miesta ja itse sain istua yhdenistuttavalle ikkunapaikalle kasvottoman miehen kanssa. Kasvottoman siksi, etta han ei missaan vaiheessa katsonut minua, nain vain hanen takaraivonsa.
Siihen siis, selka kiertyneena, puoliksi penkissa, asetuin olemaan ja hengahtamaan. Naky ymparillani oli uskomaton. Kaytavan toisella puolella oli kaksi penkkia vastakkain, joiden molempien ylla oli puinen ylapunkka. Penkeilla istui molemmilla kuusi tai seitseman (todellisuudessa tarkoitettu neljalle) ja kapeissa ylasangyissa oli kaksi aikuista miesta kussakin. Minua vastapaata oli samanlainen yhdenistuttava ikkunatuoli ja siina oli myos kaksi yhteen ahtautunutta. Ylapuolellani oli tavararitila ja siellakin makoili mies. Ylapunkkalaisten kenkia oli kattotuulettimien paalla ja jokaikinen katsoi minua, ilmeisesti junan ainutta valkoista.
Juttelin iloisesti vierustovereitteni kanssa, katsoin pimenevaa maisemaa ja imin sisaani kaikkea mita ymparilla tapahtui. Sain kutsun jonkun kotiin syomaan, nauroin kun pieni poika hyppasi kyytiin myymaan sanomalehteen kaarittyja minttujaateloita, hatkahdin "chai" huutoja asemilla ja katsoin lahes hypnotisoituneena asemien naiskauneutta, joka vyoryi ylos ja alas rappusia. Yon tultua (lahdin puoli seitsemalta illalla, matka oli reilu viisi tuntia) nautin entista enemman. Olin ollut harmissani siita, etten nakisi ulkomaisemaa, mutta pimeassa liikkuminen oli taianomaista. Juna taynna elamaa, ulkona hiljaista ja pysahtynytta. Valot nayttivat kaikki ohilentavilta kynttiloilta ja pienet junaan livahtavat yoperhoset olivat kuin unesta. Siina vaiheessa kun takaani alkoi kuulua pienten lautasten kilinaa ja vanhan naisen huumaavaa laulua, olin taysin mennytta. Todellisuus katosi ja olin paassyt matkustamisen maailman taysin unenomaiselle tasolle.
Juna torahti viimeisen huokauksensa minulle Jaipurin asemalla, jossa hieman hektisesti poistuin unestani. Marokosta mukaan tarttunut lampunvarjostin jai penkkini alle ja se kiidatettiin minulle juuri ennen junan liikkeelle lahtoa. Loysin hyvin rikshawkuskin, jonka hinta kuulosti kohtuulliselta ja joka tiesi mihin olimme menossa. Pearl Palace (hotellini) ilmestyi yllattavan nopeasti, sain avaimen kouraani ja nousin ihanaan huoneeseeni. Riikinkukoin koristeltu paivapeitto ja kylpyhuoneen mosaiikkimaiset seinat olivat todella kauniita, mutta antiikkinen pikkupenkki sangyn paassa oli uskomaton. Riemuvoitto, suihku ja nukkumaan. Seuraavana paivana menisin kavelemaan Jaipurin vaaleanpunaiseen vanhaan kaupunkiin.
On ihmeellista miten elama, nain matkallakin, voi olla niin muuttuvaa. Minulla on paljon sanottavaa viela kirjoittamatta, mutten voi enaa jatkaa. Taallakaan oleminen ei ole kuitenkaan jaanyt pelkaksi turismiksi tai kevyeksi kiertelyksi. Herralla on ilmeisesti voimakas tahto heratella minua ja han toimii minulle ymmartamattomin keinoin. Puhuminen ja avoimuus ovat avainsnoja. Palaan niihin kun pystyn. Anteeksi taas kirjoittamisen viivastyminen. Tahtini on ollut aika ripeaa viimepaivina ja kun kirjoitan, tahdon etta sille on aikaa ja ilmaa. Nyt sain sita hieman jarjestettya. Iloitkaamme ja riemuitkaamme yhdessa. Isa meita siunatkoon ja suojelkoon.
Onnellisuus. Sita pohdin viela koko elamani, mutta viela en voi kirjoittaa siita mitaan. Silti, se asenne jolla Herra on matkamieleni siunannut, tuntuu taysin epainhimilliselta. Matka pois Beninista sujui todella mutkatta. Silti ymmarran hyvin etta se olisi voinut olla taysi katastrofi jos asenteeni olisi ollut yhtaan negatiivinen. Lensin ensin (15min) Nigerian Lagosiin, siella vaihdoin paljoa odottelematta koneeseen, joka kiidatti minut Addis Ababaan (Etiopiaan). Addiksesta jatkoin suoraan Delhiin. Soin elamani parhaan lentokoneaterian (palautan ateriat puolet ajasta koskemattomina takaisin) ja iloitsin kanssamatkaajistani. Etenkin kiinalaisesta nuoresta miehesta, joka opetti minulle paljon kulttuuristaan ja sai minun Kiina-intoni nousemaan. Onnistuin taysin ohittamaan sen etta passini oli taas poliisin huostassa puoli tuntia Nigeriassa (kun hain matkatavarani koneenvaihtoa varten ilman viisumia), Etiopian lennolta niskaani tarttui hengittamaan hieman epamukava mies, josta oli suhteellisen vaikea paasta eroon ja lento Delhiin oli reilu nelja tuntia myohassa. Odotus oli keskella yota. Silti matka oli pelkka siunaus.
Delhiin saapuessa noudatin viisaita ohjeita ja maksoin hyvanhintaisen prepaid-taksin, joka vei minut intuitiivisesti valittuun hostelliin, Nirvanaan. Vaikka hinta oli hieman muusta budjetoinnistani poikkeava, paatin jaada. Todella suloinen Eliza otti minut niin lampimasti vastaan, etten voinut enaa palata kadulle. Vasymystasoni kiltisti myos auttoi minua paattamaan. Asuin Nirvanassa kaksi yota. Aikani paakaupungissa oli silkkaa turismia, mutta nautin siita taysin siemauksin. Parasta siella oli Serbialainen maailmanmatkaaja, Jasmina (Beba). Mielettoman kaunis ja arvokas nainen. Kiersimme kaupungin helmet, otimme toisistamme riemastuttavia kuvia ja juttelimme ihanan rennosti, mutta syvaaluotaavasti. Tapaamme taas tanaviikonloppuna, silla han jatkoi aamulla Agraan ja mina menen sinne ylihuomenna. Kerrottuani Raamattukylasta, han yrittaa myos kesalla tulla Suomikaynnille. Jumala on ihmeellinen!
Eilen illalla siirryin tosiaan Jaipuriin, kankaiden ja vaatteiden paratiisiin. Matkasin junalla. Olin haltioissani. Taysin haltioissani. Odotusaulaan astuessani jokainen paa kaantyi ja eri ilmeet seurasivat taakanlaskuani. Nyt jo 25-kiloiseksi lihonut rinkkani vaivoin laskeutui liian pieneen tuoliin, burkinahattuni irtosi komeasti paastani ja koki pienen korjausoperaation, joka sai aikaan hymyja ja mina lopulta asettelin likaiset varpaani tuolinreunalle ja painoin paani vasyneena polviin. Mitahan tastakin tulisi? Olin uhkarohkeana ostanut tavallisen sleeper-paikan, enka ollut ollenkaan vakuuttunut paatokseni viisaudesta. Junan pillin soidessa olin aika jannittynyt ja epavarma. Sen pysahtyessa laituriin, koitin loytaa paassa mekaanisesti toistuvan vaunun ja paikan, mutta hataisena (pelaten junan lahtevan ilman minua) nousin kolme vaunua liian aikaisin kyytiin.
Vastassa oli todella taysi lasti pelkastaan paikallisia ja enimmakseen miehia. Aloin anteeksipyydellen raahautua eteenpain hyvin kapeaa ja pakattua kaytavaa. Jokapuolella lahes mustat silmat seurasivat jokaista horjahdustani ja hyvin raskaita askeliani. Vaunusta toiseen liikuin eteenpain, kunnes en enaa paassyt eteenpain. Minun piti junan pysahtyessa menna taas ulos ja juosta viela puolitoista vaunua edemmas. Kun astuin omaan vaunuuni totesin etta se edellinen, johon olin hetkeksi istahtanut kahden vanhan miehen valiin rinkkoineni ja pussukoineni, oli kohtuudella taytetty. Tama, johon nyt saavuin oli aivan mahdoton. En paasisi metriakaan eteenpain. Ovesta sisaan paastyani kaksi poikaa istuivat ulospaasyn esteeksi, jaloissani istui pyoreasilmainen pappero, joka ei nayttanyt halukkaalta helpottaa kulkuani, vaan pyysi astumaan yli. Eteenpain en kuitenkaan millaan paassyt. Minua pyydettiin nostamaan rinkka "ylasangylle", jossa istui kaksi miesta ja itse sain istua yhdenistuttavalle ikkunapaikalle kasvottoman miehen kanssa. Kasvottoman siksi, etta han ei missaan vaiheessa katsonut minua, nain vain hanen takaraivonsa.
Siihen siis, selka kiertyneena, puoliksi penkissa, asetuin olemaan ja hengahtamaan. Naky ymparillani oli uskomaton. Kaytavan toisella puolella oli kaksi penkkia vastakkain, joiden molempien ylla oli puinen ylapunkka. Penkeilla istui molemmilla kuusi tai seitseman (todellisuudessa tarkoitettu neljalle) ja kapeissa ylasangyissa oli kaksi aikuista miesta kussakin. Minua vastapaata oli samanlainen yhdenistuttava ikkunatuoli ja siina oli myos kaksi yhteen ahtautunutta. Ylapuolellani oli tavararitila ja siellakin makoili mies. Ylapunkkalaisten kenkia oli kattotuulettimien paalla ja jokaikinen katsoi minua, ilmeisesti junan ainutta valkoista.
Juttelin iloisesti vierustovereitteni kanssa, katsoin pimenevaa maisemaa ja imin sisaani kaikkea mita ymparilla tapahtui. Sain kutsun jonkun kotiin syomaan, nauroin kun pieni poika hyppasi kyytiin myymaan sanomalehteen kaarittyja minttujaateloita, hatkahdin "chai" huutoja asemilla ja katsoin lahes hypnotisoituneena asemien naiskauneutta, joka vyoryi ylos ja alas rappusia. Yon tultua (lahdin puoli seitsemalta illalla, matka oli reilu viisi tuntia) nautin entista enemman. Olin ollut harmissani siita, etten nakisi ulkomaisemaa, mutta pimeassa liikkuminen oli taianomaista. Juna taynna elamaa, ulkona hiljaista ja pysahtynytta. Valot nayttivat kaikki ohilentavilta kynttiloilta ja pienet junaan livahtavat yoperhoset olivat kuin unesta. Siina vaiheessa kun takaani alkoi kuulua pienten lautasten kilinaa ja vanhan naisen huumaavaa laulua, olin taysin mennytta. Todellisuus katosi ja olin paassyt matkustamisen maailman taysin unenomaiselle tasolle.
Juna torahti viimeisen huokauksensa minulle Jaipurin asemalla, jossa hieman hektisesti poistuin unestani. Marokosta mukaan tarttunut lampunvarjostin jai penkkini alle ja se kiidatettiin minulle juuri ennen junan liikkeelle lahtoa. Loysin hyvin rikshawkuskin, jonka hinta kuulosti kohtuulliselta ja joka tiesi mihin olimme menossa. Pearl Palace (hotellini) ilmestyi yllattavan nopeasti, sain avaimen kouraani ja nousin ihanaan huoneeseeni. Riikinkukoin koristeltu paivapeitto ja kylpyhuoneen mosaiikkimaiset seinat olivat todella kauniita, mutta antiikkinen pikkupenkki sangyn paassa oli uskomaton. Riemuvoitto, suihku ja nukkumaan. Seuraavana paivana menisin kavelemaan Jaipurin vaaleanpunaiseen vanhaan kaupunkiin.
On ihmeellista miten elama, nain matkallakin, voi olla niin muuttuvaa. Minulla on paljon sanottavaa viela kirjoittamatta, mutten voi enaa jatkaa. Taallakaan oleminen ei ole kuitenkaan jaanyt pelkaksi turismiksi tai kevyeksi kiertelyksi. Herralla on ilmeisesti voimakas tahto heratella minua ja han toimii minulle ymmartamattomin keinoin. Puhuminen ja avoimuus ovat avainsnoja. Palaan niihin kun pystyn. Anteeksi taas kirjoittamisen viivastyminen. Tahtini on ollut aika ripeaa viimepaivina ja kun kirjoitan, tahdon etta sille on aikaa ja ilmaa. Nyt sain sita hieman jarjestettya. Iloitkaamme ja riemuitkaamme yhdessa. Isa meita siunatkoon ja suojelkoon.
torstai 8. huhtikuuta 2010
sinivalkoiset varvastossut
Helmikuun 25. paiva, torstaina vietin ensimmaisen Béninilaisen paivan. Se alkoi silla etta ostin varvastossut, silla ainoat kenkani siihen mennessa olivat talvinilkkurit ja lattapohjaiset lenkkarit. (Molempiin vaaditaan sukat, joiden kaytosta luovuin jo Casablancan lentokentalla.) Somén kylakojusta loytyi sinivalkoinen tossupari, joista olen ollut todella ylpea. Enimmakseen sen takia, etta kuusi viikkoa taalla talsittuani tormaan omiin tossuihini noin joka kolmannella vastaantulijalla. On ihanaa loytaa jotain yhteista minun ja Béninin katusuman valilla. Harmi vain etten saa vauvaa selkaani tai valtavaa vesiamparia tai tukkikasaa paani paalle.
On hammastyttavaa mita kaikkea voikaan kantaa paan paalla. Tavallisimmin nakee vasiampareita tai ruokakoreja. Lasiset munkkilaatikot ovat myos tavallisia. (Taalla syodaan maustamattomia munkkeja, osallistuin jopa valmistamiseen Possotomèssa ja nauroin maittemme yhtalaisyyksia.) Kaduilla kulkevat kauppiaat, joilta voit punaisiin valoihin pysahtyessa ostaa mita ikina keksit, vaikka vaaleanpunaisen virtahevon, kuljettavat paassaan tyylikkaita miesten pukukankaita, poytaliinoja, aterinlaatikoita, liitutauluja tai yksinkertaisesti nenaliinoja. Hurjimpia kantajia ovat pienet tytot ja pojat joilla on todella tukkeja lastinaan. Paalaen suojana on yksinkertaisesti kietaistu kankaanpala.
Vauvat selassa ovat yhta perinteinen ja minut lumoava naky. Kietaisuhuivi on lahes poikkeuksetta aidin (tai siskon) vaatekankaaseen tasmaava. Lapsi, oli han sitten kuukauden tai kolme vuotta, keinutetaan selkaan yhdesta kadesta heilauttaen. Kadet otetaan kainaloihin ja kangas asetellaan paikoilleen. Valveilla olevan vanhemman lapsen kadet jatetaan esille, mutta jos vauva on pieni tai jos han nukkuu, ainoastaan paa jaa pilkottamaan. Kangasta ei yleensa sidota mitenkaan, se vain laskostetaan vyotarolle ja rinnan paalle. Joskus, jos esimerkiksi kuljetaan liikenteessa, voidaan kayttaa lisahuivia ylareunan kiinni pysymisen varalle. Kaikenkaikkiaan tyyli on hyvin kaytannollinen. Joskus tosin lapsi on nukkuessaan valahtanut niin kummaan asentoon (jalat korvien korkuudella), etta ihmettelen sen terveellisyytta. Olen myos paatynyt siihen etta lapsenkietomisprosessin taytyy olla hankalampi kuin milta se nayttaa.
Kolmas ja yleisin naky Béninissa on zemidjanit tuhansine mopoineen. Cotonoun taksimopot, eli zemit tunnistaa keltaisista paidoista. Ouidahssa ne olivat vihreat ja Possotomèssa siniset. Zemeily on ihaninta kaikesta taalla. Etenkin Soméssa se oli huikeaa kun lahes kaikki tiet olivat hiekkaa, liikennetta ei ollut liikaa ja veistettavia kuoppia oli niin paljon etta olin jo jonkinasteisessa motokrossissa ajaessani Mitchaïlta yliopiston netille. Joka kerta kun Kékéno (paikallinen kuski) ei yrittanyt vedattaa, vaan antoi reilun hinnan lahtotilanteessa, tunsin itseni voittajaksi. Neuvottelu on kamalaa, tuntuu aina etta petan jotakuta. Voittotilanteen saavutin myos silla etta Kékéno tajusi minun tuntevani ympariston. Se oli harvinaista Soméssa.
Taalla Cotonoussa zemeily on olluta vahaisempaa ja astetta hermoja raastavampaa. Pakokaasua on joskus niin paljon etta luulen pyortyvani. Kotiin tullessa voi ihostaan raapia kynnet tayteen mustaa monjaa. Nam. Varvastossuista muodostuu myos ihanat polyviivat jalkapoytaan. Oikea tossu on kokenut pohjakatoa, se on jollain reissulla hangannut johonkin. Pakoputken olen oppinut olevan oikealle jalalle vaarallisen kuuma ja hameenkaarimisessa olen mestaroitunut. Huiviini on muodostunut mainio likavana otsaan. Ihana laji tuo paikasta toiseen kulkeminen! Amerikkalainen Marie vaitti kivenkovaa vatsalihastensa kehittyneen liikenteessa, en mene takaamaan, mutta onhan se mahdollista.
Loysin maanantaina mahtavan vaatturin, Apollinerin. Olin tiistaina hanen kotonaan seuraamassa paitani valmistumista. Hanen kolmekuinen pikkutyttonsa nukkui ja hymyili sylissani koko iltapaivan ja hurmaavat kolme poikaa leikkivat ymparillamme hajoilevalla leikkiautolla. On ihailtavaa miten Béninilaiset vaatturit valmistavat kaiken poljettavilla kerailykoneilla (suomalaisittain). Tosin onhan se taysin ymmarrettavaa, silla useimmissa ateljeissa ei ole sahkoa. Nuppineulat ovat vain hidasteeksi ja kaavat loytyvat katevasti paasta. Nostan hattua.
Tapasin hintaneuvottelussa mukavan (ja aidosti taka-ajatuksettoman) Josephin, jonka kanssa kiertelin Dantokpan markkinoita (Lansi-Afrikan toisiksi suurin tori Lagosin jalkeen). Olin kaynyt siella jo useamman kerran aiemmin, mutta ostaminen oli huomattavasti helpompaa paikallisen valvonnassa. Sain myos vihdoin otettua muutamia kuvia sielta. Joseph vei minut jopa yhden rakennuksen katolle pelkastaan kuvaamisen vuoksi. Pyysimme (ensin etsimme) siihen erillisen luvan. Valitettavasti en kehdannut kuvata kana- ja vuohisektoria. Kiitos Josephin, loysin virallisen kangas- ja vaateosaston ja olin tukahtua kauniiden varien paljoudesta. Hienosti rahapussi kuitenkin piti huolen itsestaan eika taysin paastanyt minua vapauteen.
Tanaan olin CPAksi nimitetyssa artisaanikylassa, toisin sanottuna valtavassa turistiansassa keskella hilusevaa Cotonouta. Kuutisenkymmenta majaa taynna naamareita, silhuetteja, koruja ja ketjubatiikkia. Kaikki kuulemma paikallista ja yksilollista, mutta lopulta jokaisessa majassa myydaan samaa ja laatu on hetkessa hajoavaa. Rukoilen vain ettei mitaan ole tuotu Kiinasta! Sain Herman nimiselta rumputaiteilijalta kutsun illan rantasoittoihin. Olen koittanut loytaa seuraa, mutta tahan mennessa kukaan ei paase. Yksin en viitsi menna. Herman, vaikkakin aurinkolasit pois ottaen ja kiltisti silmiin katsoen vakuutti olevansa luotettava seuralainen, tuntui hieman kyseenalaiselta. Mahtavaa hanessa oli se, etta kuultuaan kansalaisuuteni, han sanoi reippaasti "moi". En ole ennen maininnut, mutta Grand Popossa, Togon rajalla, on suomalainen taiteilijayhteiso. En saanut aikaiseksi lahtea tarkastamaan Popoa, mutta moni on sen maininnut ja Herman kay siella joka viikonloppu.
Lennan sunnuntaina New Delhiin. Olen aika innoissani. Paatin muutama viikko sitten kiertelevani Intiaa hieman tarkoitettua enemman. Teen kultaisen kolmion kierroksen, eli Delhi (paakaupunki), Jaipur (vaaleanpunainen kaupunki) ja Agra (mm. Taj Mahal). Naiden lisaksi tapaan englantilaista ystavaani assalla alkavassa kaupungissa, jota en viela muista, ja kayn Varanasissa. Varanasista lahden kohti Nepalia. Intiassa vierahtaa kuitenkin reilu pari viikkoa. Into alkaa taas pulputa. Taalla Béninissa ehti jo taantua. Intiasta tulee varmasti hermoille uusi haaste, sita en millaan tavoin sivuta, mutta saan varmasti myos nauttia. Siella on toivon mukaan helpompi kuvata kuin taalla. Kamerani on saanut vahan jaahdytella. Intialla se tayttykoon!
Nyt menen lepaamaan, katsotaan loydynko illalla rannalta. Hieman epailen, mutta jaakoon se viela auki. Olen onneksi elamassa jo kauan sitten oppinut olla lupaamatta mitaan.
Siunausta sinulle.
On hammastyttavaa mita kaikkea voikaan kantaa paan paalla. Tavallisimmin nakee vasiampareita tai ruokakoreja. Lasiset munkkilaatikot ovat myos tavallisia. (Taalla syodaan maustamattomia munkkeja, osallistuin jopa valmistamiseen Possotomèssa ja nauroin maittemme yhtalaisyyksia.) Kaduilla kulkevat kauppiaat, joilta voit punaisiin valoihin pysahtyessa ostaa mita ikina keksit, vaikka vaaleanpunaisen virtahevon, kuljettavat paassaan tyylikkaita miesten pukukankaita, poytaliinoja, aterinlaatikoita, liitutauluja tai yksinkertaisesti nenaliinoja. Hurjimpia kantajia ovat pienet tytot ja pojat joilla on todella tukkeja lastinaan. Paalaen suojana on yksinkertaisesti kietaistu kankaanpala.
Vauvat selassa ovat yhta perinteinen ja minut lumoava naky. Kietaisuhuivi on lahes poikkeuksetta aidin (tai siskon) vaatekankaaseen tasmaava. Lapsi, oli han sitten kuukauden tai kolme vuotta, keinutetaan selkaan yhdesta kadesta heilauttaen. Kadet otetaan kainaloihin ja kangas asetellaan paikoilleen. Valveilla olevan vanhemman lapsen kadet jatetaan esille, mutta jos vauva on pieni tai jos han nukkuu, ainoastaan paa jaa pilkottamaan. Kangasta ei yleensa sidota mitenkaan, se vain laskostetaan vyotarolle ja rinnan paalle. Joskus, jos esimerkiksi kuljetaan liikenteessa, voidaan kayttaa lisahuivia ylareunan kiinni pysymisen varalle. Kaikenkaikkiaan tyyli on hyvin kaytannollinen. Joskus tosin lapsi on nukkuessaan valahtanut niin kummaan asentoon (jalat korvien korkuudella), etta ihmettelen sen terveellisyytta. Olen myos paatynyt siihen etta lapsenkietomisprosessin taytyy olla hankalampi kuin milta se nayttaa.
Kolmas ja yleisin naky Béninissa on zemidjanit tuhansine mopoineen. Cotonoun taksimopot, eli zemit tunnistaa keltaisista paidoista. Ouidahssa ne olivat vihreat ja Possotomèssa siniset. Zemeily on ihaninta kaikesta taalla. Etenkin Soméssa se oli huikeaa kun lahes kaikki tiet olivat hiekkaa, liikennetta ei ollut liikaa ja veistettavia kuoppia oli niin paljon etta olin jo jonkinasteisessa motokrossissa ajaessani Mitchaïlta yliopiston netille. Joka kerta kun Kékéno (paikallinen kuski) ei yrittanyt vedattaa, vaan antoi reilun hinnan lahtotilanteessa, tunsin itseni voittajaksi. Neuvottelu on kamalaa, tuntuu aina etta petan jotakuta. Voittotilanteen saavutin myos silla etta Kékéno tajusi minun tuntevani ympariston. Se oli harvinaista Soméssa.
Taalla Cotonoussa zemeily on olluta vahaisempaa ja astetta hermoja raastavampaa. Pakokaasua on joskus niin paljon etta luulen pyortyvani. Kotiin tullessa voi ihostaan raapia kynnet tayteen mustaa monjaa. Nam. Varvastossuista muodostuu myos ihanat polyviivat jalkapoytaan. Oikea tossu on kokenut pohjakatoa, se on jollain reissulla hangannut johonkin. Pakoputken olen oppinut olevan oikealle jalalle vaarallisen kuuma ja hameenkaarimisessa olen mestaroitunut. Huiviini on muodostunut mainio likavana otsaan. Ihana laji tuo paikasta toiseen kulkeminen! Amerikkalainen Marie vaitti kivenkovaa vatsalihastensa kehittyneen liikenteessa, en mene takaamaan, mutta onhan se mahdollista.
Loysin maanantaina mahtavan vaatturin, Apollinerin. Olin tiistaina hanen kotonaan seuraamassa paitani valmistumista. Hanen kolmekuinen pikkutyttonsa nukkui ja hymyili sylissani koko iltapaivan ja hurmaavat kolme poikaa leikkivat ymparillamme hajoilevalla leikkiautolla. On ihailtavaa miten Béninilaiset vaatturit valmistavat kaiken poljettavilla kerailykoneilla (suomalaisittain). Tosin onhan se taysin ymmarrettavaa, silla useimmissa ateljeissa ei ole sahkoa. Nuppineulat ovat vain hidasteeksi ja kaavat loytyvat katevasti paasta. Nostan hattua.
Tapasin hintaneuvottelussa mukavan (ja aidosti taka-ajatuksettoman) Josephin, jonka kanssa kiertelin Dantokpan markkinoita (Lansi-Afrikan toisiksi suurin tori Lagosin jalkeen). Olin kaynyt siella jo useamman kerran aiemmin, mutta ostaminen oli huomattavasti helpompaa paikallisen valvonnassa. Sain myos vihdoin otettua muutamia kuvia sielta. Joseph vei minut jopa yhden rakennuksen katolle pelkastaan kuvaamisen vuoksi. Pyysimme (ensin etsimme) siihen erillisen luvan. Valitettavasti en kehdannut kuvata kana- ja vuohisektoria. Kiitos Josephin, loysin virallisen kangas- ja vaateosaston ja olin tukahtua kauniiden varien paljoudesta. Hienosti rahapussi kuitenkin piti huolen itsestaan eika taysin paastanyt minua vapauteen.
Tanaan olin CPAksi nimitetyssa artisaanikylassa, toisin sanottuna valtavassa turistiansassa keskella hilusevaa Cotonouta. Kuutisenkymmenta majaa taynna naamareita, silhuetteja, koruja ja ketjubatiikkia. Kaikki kuulemma paikallista ja yksilollista, mutta lopulta jokaisessa majassa myydaan samaa ja laatu on hetkessa hajoavaa. Rukoilen vain ettei mitaan ole tuotu Kiinasta! Sain Herman nimiselta rumputaiteilijalta kutsun illan rantasoittoihin. Olen koittanut loytaa seuraa, mutta tahan mennessa kukaan ei paase. Yksin en viitsi menna. Herman, vaikkakin aurinkolasit pois ottaen ja kiltisti silmiin katsoen vakuutti olevansa luotettava seuralainen, tuntui hieman kyseenalaiselta. Mahtavaa hanessa oli se, etta kuultuaan kansalaisuuteni, han sanoi reippaasti "moi". En ole ennen maininnut, mutta Grand Popossa, Togon rajalla, on suomalainen taiteilijayhteiso. En saanut aikaiseksi lahtea tarkastamaan Popoa, mutta moni on sen maininnut ja Herman kay siella joka viikonloppu.
Lennan sunnuntaina New Delhiin. Olen aika innoissani. Paatin muutama viikko sitten kiertelevani Intiaa hieman tarkoitettua enemman. Teen kultaisen kolmion kierroksen, eli Delhi (paakaupunki), Jaipur (vaaleanpunainen kaupunki) ja Agra (mm. Taj Mahal). Naiden lisaksi tapaan englantilaista ystavaani assalla alkavassa kaupungissa, jota en viela muista, ja kayn Varanasissa. Varanasista lahden kohti Nepalia. Intiassa vierahtaa kuitenkin reilu pari viikkoa. Into alkaa taas pulputa. Taalla Béninissa ehti jo taantua. Intiasta tulee varmasti hermoille uusi haaste, sita en millaan tavoin sivuta, mutta saan varmasti myos nauttia. Siella on toivon mukaan helpompi kuvata kuin taalla. Kamerani on saanut vahan jaahdytella. Intialla se tayttykoon!
Nyt menen lepaamaan, katsotaan loydynko illalla rannalta. Hieman epailen, mutta jaakoon se viela auki. Olen onneksi elamassa jo kauan sitten oppinut olla lupaamatta mitaan.
Siunausta sinulle.
lauantai 3. huhtikuuta 2010
vaakalaudalla
Mieli on vahan hajalla... Valilla ajatukset tuntuvat ihanan pinnallisilta ja murheettomilta. Katsoin eilen Once elokuvan ja siita hiipi sydameen valtava riemu (Sini, sinua ikavoin). Olen loytanyt itselleni mahtavan ompelijan (joka uskomattoman ammattimaisesti otti mitat, toisin kuin edellinen, joka ei edes katsonut minuun pain), jonka kanssa paasen ehka tekemaan jopa yhteistyota omien tilausteni kanssa ja se tuottaa ihanaa "pinnallista" iloa. Ostin myos eilen burkinalaisen, upean olkihatun, joka tuotti yksityisen hihkumiskohtauksen peilin aaressa kun tajusin etta sita voi kayttaa.
Toisaalta vietan iltaa tai aamua sangyssa makoillen ja ajatellen miten mina muka kunnioitan Jeesusta tai milla tavalla annan hanen suurelle rakkaudelleen arvoa. Olen huomannut merkittavan eron alkumatkan ja taman hetken valilla. Nyt kun voin fyysisesti ja henkisesti taas hyvin, huomioni kiinnittyy vahemman ja vahemman rakkauteen ja Jumalaan (ainakin verraten siihen hataan, jota koin viela muutama viikko sitten). Voin taas astua pienen kynnykseni yli ja ottaa elaman itsestaanselvyytena ja jaada odottelemaan etta kynnys kasvaa minun tasollani ylitsepaasemattomaksi. Jonain paivana Jeesus taas tulee ja murskaa sen. Minnehan sitten pitaa matkata? Tai miten syvalta pitaa alkaa taas kipuamaan?
Ranskalaisen agnostikon kysymykset ja huomautukset ovat myos laittaneet miettimaan. Mina ja Hope-kylan pieni Simo-poika, ties missa hadassa, missa on oikeudenmukaisuus? Elan lahes taydellisesti kristittyjen yhteydessa. Minua ymparoi rakkaus, kunnioitus ja tasa-arvo. Enta pieni pahoinpidelty Beninilainen lapsi, jonka uskotaan olevan taynna pahoja henkia? (Edellinen tapaus keksitty.) Tiedostan samalla etta matkaaminen suurentaa ajatuksia. Taalla on helppo korostaa jokaista yksityiskohtaa, koska arki ei ole tasapainottamassa. Jokaiselle ajatukselle on tilaa ja voin paattaa jaada pyorittelemaan asioita niin pitkaksi toviksi kuin tahdon. Ymmarran myos ettei minun ole hyva miettia yksin. Tiedan etta mieleni on hyvin kapea, enka voi ymmartaa paljon. On ihanaa kun saan kasvaa ja mieleni pikkuhiljaa saa uusia nakokulmia.
Sitten vaakalaudalla on pyoinyt myos perinteinen kulttuurivertailu, Suomi vastaan muu maailma. Eilinen havahtumiseni on ruisleivan puuttuminen. (Olen vahan hidas kaipaamaan sita, mutta kaipaan vatavasti!) Tiedan aivan varmaksi totuudeksi etta jaksaisin paljon paremmin jos saisin vahan ruisleipaa. Olen viimeksi Almeriassa syonyt jotain mista todella nautin. Heikkona syojana on todella huonoa olla paikassa jossa ruuasta ei voi erityisesti nauttia. Perinteinen jamssi ja chilikstike olivat alkumatkani paivittaista ravintoa ja nyt syon Rafiatun (taloudenhoitaja) tekeleita, jotka usein vaihtelevat Samin toivomuksesta lasagnen ja thai-nuudeliwokin valilla. Voi ruisleipa, missa olet?
Haarukkani on aika vaannelty ja se sojottaa ties mihin. En lahtenyt seikkailulle tana viikonloppuna, silla Samin ystavien kohteena oli Togo (lansinaapuri) eika minulla ole passia. Jaan siis vaantelemaan haarukkaani. Rukoilisitko mielelleni suojaa? Luotan Herraan, mutta oma mielenvoimani tuntuu vahan hataralta. Kiitos.
Mina ja burkinalainen hattuni lahdemme nyt keskipaivan paahteeseen. Metsastan Libanonleipaa, siina on taysjyvaa. Nam.
Toisaalta vietan iltaa tai aamua sangyssa makoillen ja ajatellen miten mina muka kunnioitan Jeesusta tai milla tavalla annan hanen suurelle rakkaudelleen arvoa. Olen huomannut merkittavan eron alkumatkan ja taman hetken valilla. Nyt kun voin fyysisesti ja henkisesti taas hyvin, huomioni kiinnittyy vahemman ja vahemman rakkauteen ja Jumalaan (ainakin verraten siihen hataan, jota koin viela muutama viikko sitten). Voin taas astua pienen kynnykseni yli ja ottaa elaman itsestaanselvyytena ja jaada odottelemaan etta kynnys kasvaa minun tasollani ylitsepaasemattomaksi. Jonain paivana Jeesus taas tulee ja murskaa sen. Minnehan sitten pitaa matkata? Tai miten syvalta pitaa alkaa taas kipuamaan?
Ranskalaisen agnostikon kysymykset ja huomautukset ovat myos laittaneet miettimaan. Mina ja Hope-kylan pieni Simo-poika, ties missa hadassa, missa on oikeudenmukaisuus? Elan lahes taydellisesti kristittyjen yhteydessa. Minua ymparoi rakkaus, kunnioitus ja tasa-arvo. Enta pieni pahoinpidelty Beninilainen lapsi, jonka uskotaan olevan taynna pahoja henkia? (Edellinen tapaus keksitty.) Tiedostan samalla etta matkaaminen suurentaa ajatuksia. Taalla on helppo korostaa jokaista yksityiskohtaa, koska arki ei ole tasapainottamassa. Jokaiselle ajatukselle on tilaa ja voin paattaa jaada pyorittelemaan asioita niin pitkaksi toviksi kuin tahdon. Ymmarran myos ettei minun ole hyva miettia yksin. Tiedan etta mieleni on hyvin kapea, enka voi ymmartaa paljon. On ihanaa kun saan kasvaa ja mieleni pikkuhiljaa saa uusia nakokulmia.
Sitten vaakalaudalla on pyoinyt myos perinteinen kulttuurivertailu, Suomi vastaan muu maailma. Eilinen havahtumiseni on ruisleivan puuttuminen. (Olen vahan hidas kaipaamaan sita, mutta kaipaan vatavasti!) Tiedan aivan varmaksi totuudeksi etta jaksaisin paljon paremmin jos saisin vahan ruisleipaa. Olen viimeksi Almeriassa syonyt jotain mista todella nautin. Heikkona syojana on todella huonoa olla paikassa jossa ruuasta ei voi erityisesti nauttia. Perinteinen jamssi ja chilikstike olivat alkumatkani paivittaista ravintoa ja nyt syon Rafiatun (taloudenhoitaja) tekeleita, jotka usein vaihtelevat Samin toivomuksesta lasagnen ja thai-nuudeliwokin valilla. Voi ruisleipa, missa olet?
Haarukkani on aika vaannelty ja se sojottaa ties mihin. En lahtenyt seikkailulle tana viikonloppuna, silla Samin ystavien kohteena oli Togo (lansinaapuri) eika minulla ole passia. Jaan siis vaantelemaan haarukkaani. Rukoilisitko mielelleni suojaa? Luotan Herraan, mutta oma mielenvoimani tuntuu vahan hataralta. Kiitos.
Mina ja burkinalainen hattuni lahdemme nyt keskipaivan paahteeseen. Metsastan Libanonleipaa, siina on taysjyvaa. Nam.
Tilaa:
Kommentit (Atom)