tiistai 23. helmikuuta 2010

Helmia ja aarteita

Olen talla hetkella likaisempi kuin koskaan ennen talla matkalla, hartiat ovat aivan jumissa ja paata sarkee todella kovasti. Otin juuri sarkylaakkeen, joten rukoilen etta se ja ajatusten purkaminen helpottavat tukalaa fyysista oloa. Jos ei olisi nain kurja sarky paalla ja kulttuuri sallisi, hyppisin ja ylistaisin kaduilla ja kujilla. Perjantain illallisesta eteenpain olen ollut keskella yhta valtavaa ihmeketjua!

Saavuin Jackin ja hanen vaimonsa Annien kotiin harhailtuani pari tuntia. Jack oli sanonut etta sinne on helppo tulla, mutta olin kuvitellut heidan katunsa aivan vaaraan paikkaan ja lopulta Jack joutui autolla hakemaan minut pois vilkkaalta palmukadulta, jonka luulin olevan se milla piti olla, muttei ollutkaan. Taalla kaikki paikat ja kadut nayttavat samalta! Turvassa perilla paasin ihailemaan taman upean avioparin kotia, joka oli taynna upeita tauluja, postikortteja, marokkolaista kasityota ja Jumalan lasnaoloa. Saavuin vahan ennen muita vieraita, joten sain hetken jutella Annien kanssa, jota en ollut ennen tavannut. Han on hyvin epatyypillinen amerikkalainen, ainakin nain pikaisen analyysin myota. Se on ehka ihan luonnollista kun he ovat asuneet Marokossa jo 10 vuotta. Eikohan tama kulttuuri vahan kuori "amerikkalaista mukavuutta" pois itse kustakin.

Pian muita vieraita alkoi tipahdella, ensin nuori amerikkalainen opiskelija, sitten pohjois-irlantilainen vanhempi pariskunta, jota pian seurasi suomalainen lapsiperhe. Viimeisena saapuivat etela-korealainen perhe (seurakunnassa pisimpaan olleet) seka amerikkalainen perhe (seurakunnan uusimmat). Ruokana oli makaroonisalaattia ja hampurilaisia. Jack paatti valmistaa hampurilaisia perinteisen couscousin sijaan ajatellen uutta perhetta, joiden vatsat eivat ehka viela hyvaksyisi paikallisia herkkuja. Annie toivotti kaikki tervetulleeksi ja antoi istumaohjeet. Lapset saivat valita lastenpoydan ja aikuisten poydan valilla (kaikki paatyivat lastenpoytaan sekakielilla puhumaan). Aikuisille oli katettu kaksi poytaa, mutta aivan vapaasti emme saaneet istua. Saantona oli etteivat pariskunnat saaneet olla samassa poydassa ja etta molemmissa oli oltava seka kaksi naista etta miesta. Saimme myos muutaman keskustelua johtavan aiheen.

Istuin FBI-agentin kanssa samaan poytaan. Se oli aika hauskaa! Suomalaisen perheen aiti ja Jack liittyivat myos seuraamme. Ruoka oli alyttoman hyvaa ja oli todella mielenkiintoista kuulla ihmisten tarinoita siita miten he olivat paatyneet Marokkoon ja mita he taalla tekivat. Itse pysyin aikalailla hiljaa, mutta Jack esitti poytalaisille hypoteettisen kysymyksen, joka sai kaikki paat kaantymaan minuun. "Mita sanoisitte jos 20-vuotias tyttarenne lahtisi yksin matkustamaan ympari maailmaa viideksi kuukaudeksi?" Eivat kuule kaikki vanhemmat ole yhta luottavia kuin omani! Kiitos teille. (Muutenkin olen ajatellut paljon vanhempieni rohkeutta taman matkani suhteen. Olen todella kiitollinen etta minulla on niin vahva tuki heilta. Ilman sita kasvatusta, jonka olen saanut, voisi hyvin olla mahdotonta lahtea tallaiselle seikkailulle.)

Jack ajoi minut illalla aubergille ja kiitin hanta kaikesta mita han oli minulle antanut. Jack ei tulisi sunnuntaina kirkkoon, joten emme tapaisi enaa. Ajattelin etta pitaa viela lahettaa kiitoskirje hanelle, jotta han todella ymmartaa kuinka kiitollinen olen kaikesta.

En siis lahtenyt Beniniin viela lauantaina. Viisumiasian selvittely jatkui maanantaina, mutta siihen asti piti odottaa. Lauantaina pidin lepopaivan, sain musiikkilaitteeni toimimaan ja olin saanut Jackilta uutta kuunneltavaa. Luin vahan psykaa, nukuin ja juttelin muiden auberge-vieraiden kanssa. Odotin myos innoissani seuraavan paivan jumalanpalvelusta. Sunnuntaina heratessa kavin kylmahkossa pikasuihkussa, soin aamupalaa illalla saapuneiden urugualaisten veljesten kanssa, pakkasin rinkkani (jonka jatin respaan alkupaivaksi, auberge piti tyhjentaa saapuvaa jalkapallojoukkuetta varten) ja lahdin sateessa kavelemaan puolen kilsan matkaa kirkolle. Saavuin kirkolle yhdeksan aikaan, puoli tuntia ajoissa ja korealainen jumis oli juuri loppumassa.

Itse saarnasta tai oikeastaan koko jumiksesta ei jaanyt pahemmin mitaan mieleen (vaikkakin englanninkielinen), mutta itkin sita miten hyva oli olla siella kaikkien naiden uskovien keskella. Lyhyen tilaisuuden paatyttya suomalaiset Petri ja Soili tulivat juttelemaan. Olin alussa esittaytynyt kaikille joten he osasivat puhua suomea. Soilin kanssa lahdin perinteiselle second breakfastille lahikahvilaan, jonne tuli paljon muitakin (mm. yksi mies jonka olin tavannut Village of Hopessa). Soilille paivittelin sita miten ihmeellista oli tavata niin paljon kristittyja tassa maassa ja heidan joukossaan niin monta suomalaista! Puhuimme kaikenlaista, mutta lopulta Soili paatyi jarjestamaan aamuyoksi jaakiekonkatseluporukkaa (suomi-ruotsi-otteluun). Kumpikaan meista ei yleensa innoissaan seuraa lajia, mutta liityin hanen suunnitelmaansa herata viidelta aamulla katsomaan matsia jos saisimme mukaan lisaa vakea. Suunnitelma kaatui lapsiperheisiin, mutta olen siita nain jalkeenpain kovin kiitollinen.

Soilin jaakiekkoasiaa selvitellessa kirkolla ollut Petri soitti ja sanoi etta oli pitanyt palaverin vaimonsa kanssa ja ilmoitti nyt etta olin tervetullut heille kaymaan. Moni oli kysynyt missa majailin ja kerroin etta tahan mennessa Aubergilla, mutta nyt jatkosta en viela tiennyt. Toki kirkolle mennessa olin ajatellut etta joku luukku varmaan loytyy ainakin yhdeksi yoksi, mutta pian vastassa olikin kolme tarjousta, josta olin yllattynyt. Ensimmainen tuli saksalaiselta opiskelijalta, jonka korealainen kamppis oli oikein innoissaan ajatuksesta. Toinen tuli Petrilta ja hanen vaimoltaan ja kolmas Soililta, joka viela elatteli toiveita matsiseurasta. Valitsin Petrin, perusteluna hanen lapsensa. Opiskelijatyttojen asunnolle oli vaikea paasta ja Soili oli epavarma aamun menoistaan. Lapsiperheessa joku on aina kotona ja kun kerran oli mahdollisuus paasta lasten seuraan, niin sen tein.

Kiersimme viela Soilin kanssa kauppakatuja metsastaen hanelle elokuvaa illaksi. Loysimme englanninkielisia elokuvia myyvan puljun, joka oli aivan uskomaton! Sain sielta itsekin mukaan muutaman helmen. Sitten haimme rinnkkani aubergilta ja lahdimme kavelemaan Petrin kotiin. Huomasin kavellessa etta hopotin tavallista enemman. Se on jatkunut nyt jo monta paivaa ja johtunee suomenkielen kayttomahdollisuudesta. Toisaalta myos laadukkaasta keskusteluseurasta. Tuntuu todella hyvalta jutella.

Soili saattoi minut loppuun asti, mutta kieltaytyi lounastarjouksesta perille paastessa. Petrin vaimo, Kaisa, oli keittamassa kanakeittoa. Soili siis lahti ja mina jain. Tasta eteenpain on vaikea kuvailla miten hyva minun on ollut olla! Kaisa ja Petri ovat uskomattomia! He ovat (tai te olette, tiedan etta luette tata jossain vaiheessa) niin avoimia. Avoimia vieraille, muutoksille, todelliselle elamalle, rohkeudelle ja Jumalalle. Keskustelumme ovat hyppineet seurakuntayhteydesta (ja sen loytamisen vaikeudesta, etenkin lasten kanssa), lasten kasvatukseen, raamattuun, hygieniaan ja kierratykseen (joka on tehokasta taalla), rahankayttoon, kulttuurieroihin ja elaman rikkauteen. On ollut ihanaa loytaa nain uskomaton perhe tasta kaupungista, josta viela vahan aikaa sitten halusin pois. Saavuin heille sunnuntaina ja lahden huomenna.

Kaisan ja Petrin lapset, Maija ja Kaarlo, ovat olleet todella suuri aarre matkallani. Pieni sylikissa, Maija, on tayttanyt sylini lammollaan ja estottomalla rakkaudellaan. Kaarlo on pysynyt vahan kauempana, mutta kylla me tanakin aamuna luimme Hippi-hiirta sohvannurkassa mina keskella ja lapset kapertyen kumpaankin kainaloon. Kaisa ja Petri ovat myos tehneet selvaksi sen etta tama on myos heille kuin rukousvastaus. He olivat nimittain viimekesana katsomassa Raamattukylan Betaniaa ja Nooan arkkia (Vivamossa ensimmaista kertaa) ja innostuivat siita niin etta ovat nyt halukkaita palaamaan sinne, ehka jopa pitemmaksi aikaa! Suuremmaksi ihmeeksi taman kaiken on tehnyt se, etta eilen selvisi etta voin lentaa Beniniin ilman viisumia. Hankin sen vasta sielta, joka tarkoittaa etta olisin voinut lahtea jo lauantaina ja olla tapaamatta Kaisaa, Petria, Maijaa ja Kaarloa ja he eivat olisi saaneet todellista kipinaa osallistua Raamattukylaan ensi kesana kun heilla on siihen todella hyva mahdollisuus.

Herra on voimallinen. Han avaa niin ihmeellisia ovia silloin kun annamme hanelle mahdollisuuden johdattaa. Olisin kovasti halunnut kirjottaa Kaisasta ja Petrista enemman ja yksityiskohtaisemmin, mutta ilta hiljenee ja teksti on jo nyt rasittavan pitka. Heista on kuitenkin paljon sanottavaa ja opittavaa. Aion ehdottomasti olla heihin yhteydessa niin pian ja pitkaan kuin Herra suo. Jumala on heidan kauttaan opettanut taas paljon uutta ja olen saanut olla todella iloinen heidan seurassaan. Ei jaa edes harmittamaan nain pian lahteminen kun voin olla varma etta tapaan heidat taas!

Kiitos edelleen etta rukoilet. Isa todella, todella kuulee kaiken ja siunaa tata matkaa. Helmet ja aarteet taskussa seka syva rauha ja ilo sydamessani lahden huomenna Afrikkaan. Vihdoin.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Englantilainen taiteilija

Heti saapuessani aubergille tapasin siella kanssamajoittujani, englantilaisen taiteilijan. En tieda hanen nimeaan, mutta olen saanut aika hyvan kuvan siita kuka han saattaa olla. Nainen on yli neljankymmenen. Han on intialaissyntyinen, mutta asunut ikansa (tai 40 ensimmaista vuottaan) Englannissa. Han on jo hieman harmaantunut, hoikka, pitka nainen, josta on todella vaikea pitaa. Han on viimeiset kolme kuukautta ollut Marokossa enka ole taysin ymmartanyt miksi. Sen han on kuitenkin hyvin selkeasti ilmaissut, ettei pida kotimaastaan, sen ihmisista tai sosiaalijarjestelmasta ja on lahtenyt karkuun sita kauhua. En tieda missa kaikkialla han on ollut, mutta taysin harhaillen han kiertaa paikasta toiseen.

Nainen koitti taide-esittelynsa jalkeen myyda minulle kuivapastellipiirroksiaan, joissa oli aivan hurjat kiskurihinnat ja ne nayttivat minun 2-luokan tekeleilta (enimmakseen abstraktinomaista maisemaa kevein varein). Han on sivutyokseen koittanut opettaa englantia, mutta on talla hetkella tyoton ja taysin rahaton. Tanaan han ilmeisesti lahtee pummilla junan vessaan piiloutuen Casablancaan. Herra hanta varjelkoon.

Nainen on jaanyt mieleeni, koska hanen tilanteensa on saanut paljon ajattelemaan lahimmaisen rakkautta. Paadyin lopulta maksamaan hanen viimeyon aubergilla seka sinne olleen velan (yhteensa 100 dhr, eli ei paljon), mutta siita jai aika outo olo. Autan mielellani hanta, rahasta ei ole pulaa, mutta hanen elamantyylinsa on niin hukassa, etten tahdo millaan tavalla tukea jatkamaan kohti varmaa tuhoa. Han pyysi rukoilemaan puolestaan, joka oli positiivista, mutta sekin pyynto oli sydantasarkevan lisakommentin siivittama. "I've been leaning towards buddhism though. I've experienced that their prayers usually work a bit better than yours."

Tapasin Jackin tanaan aamupalan merkeissa ja kerroin taiteilijanaisesta. Olin alunperin ajatellut etta han voisi auttaa loytamaan valiaikaisen majoituksen naiselle, mutten kehdannut edes mainita asiasta naiseen hieman syvemmin tutustuneena. Han on nyt siis Herran hallussa. Vaikea on rakastaa avoimesti tietaen etta tanaankin han on vahalla rahallaan ostanut tupakkaa ja lyonyt ihmista, jolle raivostui. Silti tuntuu epareilulta etta mina, jolla on rahaa ja olen turvassa, saan kokea kaikkea hyvaa. Aamupalan paatteeksi Jack kutsui kotiinsa illaksi syomaan ja maksoi myos juuri syodyn aamiaisen. Tapaan siis viidelta hanen kirjailijavaimonsa seka n. 20 muuta vierasta, kaikki seurakunnasta. Joukosta loytyy myos suomalainen perhe. Olin kutsun myota kyyneleissa ja Jack kysyi olenko hyvinkin itsekriittinen kun koen taman nain voimakkaasti. Siihen vain hymahdin ja kavelin aubergille aivot rajahdellen ilosta. Jack tuntuu nakevan aika syvalle taman pikkuhiljaa murenevan pinnan alle.

Englantilaisen taiteilijan suhteen jaan murehtimaan, mutta uskon etta illasta tulee ikimuistoisen loistelias.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

ihmeita, ihmeita, ihmeita

Tanaan on ollut mieleton paiva! Nousin ennen viitta lahteakseni yllattavalle retkelle vuoristoon, Rabatista 3,5 tuntia pohjoiseen. Lahdin sinne Village of Hope nimista yhteisoa tapaamaan, eli hyvin ainutlaatuiseen orpokotiin! Tata pitaa kuitenkin vahan pohjustaa mainittuani viimeksi viisumin viivastymisesta ja toiveista paasta pois Rabatista.

Olen ollut paljon yhteydessa erityisesti isaani ja eilen kirjoittelimme kuulumisia skypessa. Kun kerroin etta joudun olemaan Rabatissa vahan pidempaan han alkoi syottaa nettilinkkeja tutkittavakseni. Niista yksi oli eraan paikallisen kansainvalisen seurakunnan nettisivu. Seurakunnalla oli todella puoleensavetava etusivu ja siina kehotettiin ottamaan yhteytta pastori Jackiin, jonka sahkopostiosoite loytyi etusivulta ja puhelinnumero vahan napyteltya. Olin istunut koneella jo muutaman tunnin selvitellen kutsukirjetta, mutta numeron vihkooni kirjoitettua lahdin suoraan hostellille, josta saan lankapuheimiin ilmaiseksi. Ensimmainen soittoyritys meni vaaraan numeroon, johonkin ruokakauppaan, mutta toinen yritys tarppasi ja linjalta kuului "yes I speak english".

Siita asiat etenivat mielenkiintoisesti. Sovimme tapaamisen kuudeksi rautatieasemaa vastapaata olevaan kahvila Italiaan, mutta kuuteen oli viela viitisen tuntia. Ajan kuluksi lahdin ulos Mdinaan kiertelemaan, mutta alkoi sataa niin etta kastuin aika maraksi. Palasin hostellille ottaen marat vaatteet pois ja varisten kaariydyin makuupussiini ja vedin viela takin (peiton siis) korviin. Nukahdin aika nopeasti. Viidelta lahdin taas liikkeelle (nukkumisen lisaksi luettuani myos vahan tilastomatikkaa) suunnaten suoraan kahvilalle, jonka vain kuvittelin olevan jollain suunnalla. Suuntavaistoni oli onneksi oikeassa ja saavuin oikeaan paikkaan. Odottelin aika kauan (ollen itse hyvin ajoissa), mutta lopulta minua kohti kaveli safarihattupainen vaalea mies, jolla on valtava lammin kasi, joka tarttui omaani.

Jack on amerikkalainen pastori (sekalaistaustainen, mm. luterilainen), joka asuu vaimonsa kanssa Rabatissa ja on ollut taalla jo pitkaan. Istuessamme han mainitsi etta joukkoomme liittyisi suomalainen nainen, seurakunnassa on kuulemma useampi talla hetkella! Ehdin jo Jackille aloittaa matkatarinaani ihanan arabiaa opiskelevan Hannan liittyessa seuraamme. Jatkoimme jutustelua kunnes Jackin oli lahdettava seuraavalle kahville. Ennen hanen lahtoaan han kuitenkin kutsui minut mukaansa vuoristossa olevaan orpokotiin seuraavana paivana.

Jain juttelemaan Hannan kanssa kahvilaan yrittaen ilmaista syvaa kiitollisuuttani pivan tapahtumista ja tasta uskomattomasta uudesta yhteydesta Rabatin kaupunkiin. Hetkessa kaipuuni Marrakechiin tai dyyneille kaikkosi ja syveneminen Rabatin KRISTITTYIHIN siirtyi kaiken muun edelle. Jack on uskomattoman mukava ja lammin ihminen. Vastaanottava ja isamainen, hauska ja viisas. Taman aistin jo eilen, mutta tanaan sain siihen vakuutuksen.

Olimme sopineet lahdon Mdinan portilta 5.30 ja laitoin illalla jo kaiken tarvitsemani valmiiksi. Aamulla hiivin ylos, mutta lahtiessani vastassa oli sisalta lukittu ovi. Jouduin koputtelemaan yovahdin hereille, mutta paasin aika vaivatta lopulta ulos. Oli viela pimeaa, mutta ulkona liikenne jo aloitti mekastustaan. Aamuvislauksia ei kuitenkaan kuulunut. Jack ehti jo laittaa tekstiviestin muutamaa minuuttia ennen autolle saapumistani, mutta loysimme toisemme. Han oli ottanut mukaansa lampimia vaatteita minulle, vuorilla on paljon kylmempi ja voi olla lumistakin. Lahdimme ajamaan, viela vahan unisina, mutta keveasti rupatellen. Autossa soi mahtava kokoelma musiikkia! Paul Simon sai monta kertaa hymyilemaan ja kaynnisti pienen alkupalan keskustelullemme. Musiikista keskustelu nopeasti vaihtui perheeseen, josta aukesi uskomattoman syvalle luotaava keskustelu mm. avioliitosta.

Jackille oli todella helppo jutella ja han tuntui aidosti arvostavan minua. Toivon etta sain viestittya myos oman arvostukseni hanta kohtaan. Ajomatka kesti nelisen tuntia, joten ihanaa keskusteluamme riitti ja se oli jatkuvasti mahtavan musiikin ja siihen liittyvien fiilistelyjen tai kommenttien maustamaa. Ennen kymmenta paasimme perille. Olimme ajaneet aika korkealle, sakean sumun ja sateen lapi, mutta lunta ei Jackin pettymykseksi ollut. Meidat vastaanotti vain kova tuuli, joka meinasi vieda hattuni. Jack selitti ymparistoa, rakennuksia ja sita miten oli ennen ollut yhdistyksen hallituksessa, mutta oli n. vuosi sitten jaanyt siita pois. Han vieraili Hope-kylassa saannollisesti.

Village of Hope on siis orpolasten koti, muttei laitos. Nykyinen yhdistys aloitti toimintansa kymmenisen vuotta sitten, jolloin sinne saapuivat ensimmaiset vanhemmat ja orpolapset. Kaikille kylassa asuvilla lapsilla on vanhemmat, jotka ovat sitoutuneet asumaan kylassa lasten 18. syntymapaivaan asti. Vanhempia on kuudet ja lapsia reilu 30. Yhdella pariskunnalla voi muistaakseni olla yhteensa 8 lasta. Se oli mieletonta! Paasimme kaymaan hollantilaisen pariskunnan luona, joilla on taysi lapsilasti, aivan uskomattoman hymyilevia ja lahjakkaita lapsia. Heidan vanhin, 10-vuotias tyttonsa oli kotona vahan kipeana, joten tapasin hanet ensimmaisena, mutta heidan kolmeen vilkkaaseen poikaansa tutustuin paikallisten koululla kaydessa. Hope-lapsilla on oma koulu, mutta Jack tahtoi kayda paikallisten koululla tarkastamassa oliko hanen jarjestamansa tyoryhman asentama keskuslammitys toiminnassa. En tieda mika oli lopputulos lammityksen suhteen kun leikin ulkona poikien kanssa, jotka nayttivat temppujaan, uhkailivat katolle menemisesta ja juoksivat rappusia ylos alas kilpaa.

Hope-lapset puhuvat kolmea-viitta kielta! Marokon arabian lisaksi berberia (alkuperaiskansan kieli, jolla on hyvin mielenkiintoinen historia), vanhempiensa kielta (mm. hollanti), englantia ja vanhemmat lapset myos ranskaa. Nama lapset ovat hyvin siunattuja ja heilla on todella ihanat vanhemmat. Tapsin englantilaisen ja hollantilaisen pariskunnan, muista kansalaisuuksista en tieda. Lisaan kuvia kun muistan ottaa piuhan mukaan.

Ehdimme juuri syoda Hope-yhteison kanssa (kunniaksemme aploodien kera), mutta viivyimme yhteensa vain muutaman tunnin. Lahdimme takaisin entista tulvineempia, kuoppaisia ja kapeita teita pitkin, jotka mutkittelivat hyvin kauniissa mutta karussa maastossa. Vastaamme tuli paimenia mutaisine lampaineen (hauskasti sivulta mutaiset, mutta paalla vaalea raita), lastia kantavia aaseja ja kymmenittain yksin vaeltelevia koiria. Musiikinkuuntelu jatkui, mutta keskusteluun olin vahan liian vasynyt. Rauhallinen hiljaisuus ja musiikin nauttiminen ei vaatinut kuitenkaan enaa jatkuvaa puhetta. Rauha puhkesi renkaan mukana tullessamme liian kovaa aivan uskomattoman suureen tiekuoppaan.

Olin hyvin kiitollinen siita etta Jack suhtautui asiaan yhta rauhallisesti kuin minakin, eika tarvinnut joutua epamukavaan tilanteeseen, jossa toinen hermoilee ja mina vain haluan pois. Otimme vararenkaan takakontista ja Jack penkoi vaihtovalineet esiin. Siihen mennessa paikalle oli ilmestynyt (autotta jostain kukkulan takaa) nuori paikallinen mies, joka ryhtyi tyohon kenenkaan sita pyytamatta. Aikamoisen kamppailun jalkeen auto alkoi pikkuhiljaa nousta, mutta renkaan saavuttaessa sopivaa korkeutta autoa piteleva kurki vajosi maahan. Jack astui autoon ja ajoi sen varovasti parikymmenta metria eteenpain paallystetylle tielle pehmean penkereen sijasta ja pyysi minua auttamaan meidan ihmekorjaajaa silla aikaa kun han menisi varottamaan autoja. Kovalla tiella vaihto sujui mutkatta ja hyvastelimme rahasta kieltaytyneen nuorukaisen jatkaen matkaamme. Jack soitti vaimolleen etta saapuisi n. tunnin myohassa ja kertoi ihmeellisesta avunantajastamme.

Nyt olen todella vasynyt ja selka on kipea istumisesta, mutta tahdon viela aubergille paastessa selata lapi ottamani kuvat. On ihana tietaa etta Jack oli iloinen saadessaan minut mukaansa matkalle ja etta Herra on jalleen kerran vetaissyt minut mukaansa. Tuntuu silta etta Isa tahtoo esitella minulle helmia kaikkialta mihin menen. Tahan mennessa mieleenpainuvimmat helmet ovat olleet Taizéssa auennut kauneus (mm. Anouk), Almeriassa Hajiban mielenkiinto Taivaallista Isaamme kohtaan ja Monan pieni Bdardin, seka taalla nyt Hope-kyla ja Jack.

Rukousaiheena huomiseksi viisumin lapi meneminen etta paasen lentamaan lauantaina! Pieni ihme tarvitaan kun Beninista tullut kirje ei nayta kovin viralliselta. Tama tuntuu kuitenkin vahan mitattomalta murheelta taman paivan paatteeksi. Olen aivan ihmeissani.

tiistai 16. helmikuuta 2010

kirskuttelevaa etenemista

Vaikea saada oikeankuuloista sanaa talle tamanhetkiselle ololle. Kavin aamulla Beninin lahetystossa tayttamassa viisumipaperit, MUTTA. Arsyttaa oikein kaikki koukerot jotka pitaa tayttaa ennen yhden pahuksen leiman saamista. Nyt minun on odotettava etta kontaktini Beninissa saa faxilla lahetettya tanne virallisen kutsun, joka on liitettava hakemukseen ennen leiman saamista. Ei tama minun kannaltani sinansa ole ongelma, koska olisin muutenkin lentanyt vasta lauantaina (joka oli pyynto Beninista kaytannon jarjestelyjen takia), mutta pelkaan etta tama paperi on hankala saada ja etta tuotan vaivaa sen hankkijalle.

Olen nyt taysin varautunut olemaan taalla Marokossa lauantaitakin pidempaan jos paperin hankintaan menee paljon aikaa. En ole viela maksanut matkaani, joten ongelmia paivanvaihdon kannalta ei pitaisi olla. Nyt vain haaveeni Marrakechiin tai dyyneille retkeilysta vahan levahti, koska Rabatissa pitaa odotella viisumia. Tulee ehka liian kalliiksi reissata edestakas jatkuvasti. Voin toki kysella hintoja dyyneille taalta, olla siella pari paivaa ja tulla takaisin hakemaan viisumini ja hyppaan heti Casablancan junaan. Tama on nyt minulle tyypillista jarkeilya aaneen ja pahoittelen jos se pitkastyttaa. Eilen illalla laskelmoin rahankayttoani tahan mennessa ja arvioin tulevaa kulutusta... sain mm. selville etta kulutin Euroopassa keskimaarin 8,65 euroa paivassa. Veikkaan etta taalla menee vahan enemman kun pitaa maksaa yllapito.

Seuraava kaytannon pulma ratkaistavaksi on kateisen hankkiminen. En tieda onko parasta nostaa automaatista vai kayda pankissa. Otan vinkkeja vastaan. Koitan myos tassa koneella sita selailla. Lento on maksettava kateisella, seka kaikki muukin asiointi taalla, joten nostettava summa tulee olemaan aikamoinen. Pitaa vain vahan lisaa sotata vihonkulmaa etta saan arvioitua miten paljon. Siihen auttaisi tieto Marokossa-oloajan pituudesta. Amerikkalainen lastenlaulu, joka soi paassa auttaa tassa prosessissa vahan.

"Have patience, have patience. Don't be in such a hurry. If you get impatient you'll only start to worry. Remember, remember that God is patient too and think of all the times when others have been patient too."

Jos joudun jaamaan Rabatiin koko Marokossaoloajakseni, tiedan kylla miten hyodynnan sen. Aion paivittain kavella tuolla markkinakadulla tinkaamassa. Vietin useamman tunnin kierrellen eilen pimean tultua ja olin aivan lumoissani! Siella ei olla edes liian paallekayvia. Yksi nuori puffimyyja tosin kutsui kotiinsa yoksi, mutta olin siita vain purskahtaa nauruun. Han oli niin tosissaan. Muuten olen saanut katsella ja ihastella aivan rauhassa. Kavelykatu on aivan mieleton. Kavelin yhteen suuntaan vahintaan puoli tuntia pysyen paakadulla ja pysahtyen vain muutaman kerran. Tanaan voin kayda sivukaduilla ja astua kauppohinkin. Pyrin kuitenkin siihen etta ostan ostettavani vasta juuri ennen lahtoa.

Olen siis taalla viela vahintaan yhden yon, mutta todennakoisesti pitempaan. Toivottavasti paasen viimeistaan lauantaina jatkamaan Casablancaan. Rukoilen kuitenkin etta dyyneille retkeily voisi mahdollistua ja etta voin jarkeani pienentamalla ottaa vahan rennomin rahan suhteen. Nyt jatkan kirskuttelua. Siunausta sinulle.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Rabatin hulinasta muistelua

Siunausta Suomeen (ja muualle maailmalle, missa satutkin olemaan) Rabatista! Saavuin tanne aamulla seitseman jalkeen yobussilla Marokon pohjoisosasta, ilmeisesti n. 600 kilometrin paasta (paasin tanaan vasta kasiksi paperiseen Marokon karttaan, enka ole viela tarkkaillut sita mitta-asteikon tarkasti). Ennen Rabat tarinointia palaan Almeriasta lahtemiseen (josta kirjoitin matkapaivakirjaani pikaiset muistiinpanot, ettei mikaan yksityiskohta paasisi unohtumaan).


Aikaisemmin kirjoitin, etta olisin lahtenyt keskiviikkoiltana, mutta jo tottumaani tapaan suunnitelmat muuttuivat. Puoli tuntia ennen suunniteltua lahtoa Hajiba vastaa puhelimeensa ja ilmoittaa etta lahto on vasta "manjana". Olin aluksi aika pettynyt. Huomenna voi olla aika maarittamaton kasite jos olen oikein ymmartanyt arabien lahtopolitiikan. Esimerkiksi Hajiballa oli ystava Rabatista kaymassa Almeriasta, joka lupasi vieda minut mukanaan kotiinsa, mutta eipahan ole ollut naisen kotiinlahdosta tietoa sen koommin. Hermojani ei kuitenkaan koeteltu paljon, silla lahto oli seuraavalla aamulaivalla klo 10.

Ylimaarainen ilta jai ikimuistoiseksi! Istuin (suomalaisen) Marin kanssa Hajiban olohuoneen sohvan nurkassa Hajarin astuessa sisaan, Fadeilan ja hanen "miehensa" (en viitsi selitella enempaa, mutta kuvio on hyvin sekava) kanssa. Hajiba tuli keittiosta katsomaan kuka saapui, ja Hajarin nahdessaan, alkoi huutaa aivan sykahdyttavalla tahdilla. Mina ja Mari seuraamme sivusta ymmartamatta mitaan, Mari kauhistelee valilla aaneen ja mina imen itseeni perheen arkea. Tilanne oli aika tragikoominen lopulta (mutta ainoastaan minun paassani), koska olin niin kiitollinen siita riidasta.

Pedron saavuttua riita oli edelleen meneillaan, mutta Hajiba oli asettunut jo sohvalle istuen huutamaan sen sijaan etta juoksi tyton (16 v.) perassa. Hajiba kyynelissa (epatavallista arabinaiselle julkisesti) selitti Pedrolle tilanteen, joka tulkkasi meille kielettomille suomalaisille. Hajiba oli vihainen koska han oli pyytanyt Hajaria (ja Tofikia, jolle ei kuitenkaan ilmeisesti ollut vihainen) viemaan muutaman ruokapussin Pedron majoituspaikkaan mahdollisimman huomaamattomasti, valoja paalle laittamatta ja muita mukaan kutsumatta. Fadeila ja mies olivat ilmeisesti olleet mukana, eika tilanne ollut sujunut aivan niin hiljaa kuin oli pyydetty ja siita tama kamala purkaus. Sita en tieda miten Hajiba oli saanut selville kaikesta, mutta aluksi oli hirvean vaikea ymmartaa miksi tama virhe oli kasvanut niin valtavaksi vihastumiseksi. Pian sekin kuitenkin selveni, suoraan Hajiban suusta. Han pelkaa suunnattomasti menettavansa luottamuksen Pedroon (kun kyseessa oli Pedron majoitustila). Luottamukseen liittyen han kysyi Pedrolta voiko Jumalaan luottaa, kun oma perheenjasenkin vain aina valehtelee ja pettaa. Pedro vastasi pitkaan ja kylmat vareet vain sateilivat sisallani. Tuntui niin hyvalta tietaa, etta rukoukseni oltiin kuultu. Hajiba itse kysyi, han ei voi olla kaukana totuudesta enaa! (Tata keskustelua ei tulkattu, mutta julistuksen tuntee ja olin oppinut siihen mennessa ymmartamaan espanjaa aika hyvin.)

Riita oli ohi ja totuus oltiin lausuttu. Sain Pedron kautta sanottua Hajiballe, hanen kovasti pahoiteltuaan purkausta, etta minusta oli hienoa nahda niin aitoa tunnetta hanessa. Sanoin myos etta purkaus oli hyvin terve ja olin pakahtua onnesta kun nain miten sopu hiipi aidin ja lapsen valille. Selitimme myos Pedron kanssa suomalaisten kivun sisaan pakkaamista ja miten hyva on nahda tama toisenlainen, terve kasittelytapa.

Kavaisimme Hajiban kanssa viela (yhdeksan jalkeen) Sakiman kotona, jonka luona majailivat minun matkaseuralaiseni Bouchra ja hanen aitinsa (myos Sakiman aiti), varmistamassa seuraavan paivan lahtoaika. Sovimme etta 8.30 olisimme heilla lahtovalmiina. Kavelin asunnolle (Marin mentya jo edelta) yhdentoista jalkeen. Siella minua vastassa oli Mari ja pian minun jalkeeni saapuivat Anna ja Natalia, asunnon vakituset asukkaat. Mari oli sopinut Annan kanssa etta leikkaisi tyton hiukset sina iltana (han on parturikampaaja, jos en ole sita jo aiemmin maininnut), muttei ollut odottanut heidan nain myohaista saapumista. Hiustenleikkuu jai, mutta nautimme Marin kanssa 5-vuotiaan Natalian seurasta. Han harjasi riemuissaan hiuksiamme silla aikaa kun me vuorotellen otimme mainioita nauruun ramandys kuvia. Lopulta paadyimme kaikki kolme Marin sankyyn edelleen virnuillen kameraan. Jossain vaiheessa aloin sirkustella Natalian kanssa, joka vain nauraa kikatti koko ajan. Leikimme varmaan melkein tunnin ja paasimme kaikki nukkumaan vasta yhden jalkeen. Ilta oli paras tapa paattaa Almerian vierailu.

Aamulla, oikein hehkeana nousin puoli kahdeksalta, viritin vyolaukkuni vaatteiden alle; petasin sangyn, nostin rinkan selkaan, siunasin kodin ja lahdin menemaan. Lahto sujui kaiken kaikkiaan suht ripeasti. Olimme puolisen tuntia myohassa "aikataulusta", mutta laivaan ehdimme. Hajiba, Fadeila, Pedro ja Mari olivat mukana saattamassa ja suudelmien seka tuhansien kiitosten jalkeen jatin heidat taakseni ja astuin laivaan. (Jatin Hajiballe aasialaisesta basaarista loytamani askartelusavesta muovailemani enkelin siunaamaan heidan kotiaan ja Fadeilan jatin ristinmerkein siunaten.)

Laiva lahti siis suoraan Almerian satamasta, eli en mennyt tavallisinta gibralttarin reittia. Maaranpaamme oli Nador (aivan valimeren toisella puolella, lahella Algerian rajaa). Laivamatka kesti kuutisen tuntia, josta jokaikinen hetki kului pahoinvoiden. Jossain vaiheessa luulin etta voisin valttaa oksentamisen, mutta kun nakee vieressa olevan pussin tayttyvan, niin ei itsekaan kesta pidattaa. Suurimman osan ajasta leikin nukkuvani, pidin paani asennossa, jossa tuntui parhaimmatla ja valtin avaamasta silmiani pelaten etta pitaisi nousta pussille. Hyvin se meni, mutta olin laivasta pois jonottaessa huolissani etten pysyisi pystyssa, kun ravintoa oli kadonnut, oli tukalaa ja rinkka painoi tavallista enemman selassa. Ulkoilma tuntui uskomattomalta sen reissun paatteeksi ja Nadorin kova tuuli oli ihana siina hetkessa!
(Taytyy viela erityisesti Marille mainita etta Bouchra sanoi laivamatkan olleen taysin poikkeuksellinen ja etta se on yleensa tasainen ja mukava. No fears!)

Majailin viikonlopun Bouchranin, hanen aitinsa ja veljensa kotona, n. 30 kilometrin paassa Nadorista. En muista kylan nimea, kosken missaan vaiheessa nahnyt sita kirjoitettuna, mutta tama ei pahemmin jaa harmittamaan. Olen aarettoman kiitollinen perheesta ja heidan huolenpidostaan ja avustaan, mutten kaikenkaikkiaan pitanyt tasta etapista. Nador ja sen ymparisto on todella kolkkoa. Siella on paljon rakennustyomaata, keskeneraisia taloja ja autiota aroa. Bouchranin koti oli kylan laitamilla, muutaman kilometrin paassa, eika tekemista tai nahtavaa ollut oikein ollenkaan. Koneella tuli oltua paljon, mutta hyvin hitaan yhteyden takia en paassyt blogiini (joka saa rukoilemaan ettei Beninissa olisi samanlaista).

Eilen neljan jalkeen lahdimme Bouchranin kanssa Nadoriin kyselemaan busseja Rabatiin ja loysimme 100 dirhamin (alle 10 euroa, vaihtokurssi 11,33) yovuoron, joka lahti samana iltana kymmenelta. Jatimme rinkkani lipunmyyntitiskin taakse ja lahdimme kahville, mina rukoillen etta rinkka pysyy tallessa. Kahvittelimme, kiersimme vahan kaupunkia ja lopulta myos soimme ennen lipunmyyntiaulaan palaamista. Bouchra lahti kahdeksan jalkeen hyvastellen minut, jain ensimmaista kertaa yksin (ellei Euroopan alkumatkaa lasketa).

Kaikki ovat pelotelleet Marokkoa! Pedro ja kaikki paikalliset. Tuntuu etta pelko on oikein vakisin koittanut paasta ihon alle. Taalla nyt ollessa, aamulla saavuttuani (7.00) ja aamupaivalla kolmisen tuntia ympariinsa kaveltyani, olen hiukan kummissani siita huolesta, jota kaikki haluavat kantaa puolestani. Toki autot toottailevat ja perassa vislaillaan, valilla joku jaa viereen kavelemaan haluen jutella, mutta samanlaista on Italiassa. Ohjeistus olla noteeraamatta lainkaan on toiminut ja tunnen oloni oikein turvalliseksi taallakin. Harmittaa vain etta sataa, eika voi oikein siemauksin nauttia Mdinasta, vanhasta kaupungista. Huomenaamuna menen Beninin suurlahetystoon hakemaan viisumini (joka valmistuu muutamassa tunnissa) ja lahden Casablancaan todennakoisesti jo iltapaivalla.

Taalla Rabatissa asun aivan Mdinan seinan ulkopuolella olevassa Auberge de Jeunessessa, 65DIR per yo, n. 16 tyton huoneessa, ei lukkoja, nettia, keittiota tai vessapaperia, mutta aivan kelpo. Olen siina paljon mielummin kuin yhden hengen hotellihuoneessa taysin kanssakaymattomana. Saan sita paitsi kaksi aamiaista samaan laskuun saavuttuani niin aikaisin. Tuntuu hyvalta.

Jatkan Beniniin, Casablancasta lentaen, joko keskiviikko- tai lauantai-iltana, riippuen siella olevan kontaktini mielipiteesta. Lento on liian kallis, mutta uskon matkan olevan taysin sen arvoinen! Jos en lahde jo keskiviikkona, saatan viipya Rabatissa pidempaan. Jatan asiat vahan auki ja levalleen, mutta oikein onnellisena ja kiitollisena. Toivottavasti en ole huolestuttanut ketaan, olet tarkea!

tiistai 9. helmikuuta 2010

Isan taskuun

Oivoivoivoi! Mika mylly Pedro palasi eilen, ruokajakelu alkoi taas (minun osallistumatta enaa) ja minun lahtoselvittelyni ovat kaynnissa. Lahto on ollut aika toksahtelevaa ja hankalaa.

Kuulin Pedron aanen ensimmaista kertaa skypesta hanelle soittaessani (joskus lokakuussa) ja siina ensimmaisessa lyhyessa keskustelussamme Pedro tarjoutui viemaan minut Marokkoon. Han sanoi etta hanella on siella muutenkin asioitavaa. Pessimistisyydessani olin kuitenkin varautunut matkaamaan yksin. Nyt kun lahto on todella tulossa, tilanne on vahan levallaan. Pedro selvitti omaa lahtemistaan sinne ja ilmoitti minulle eilen illalla etta matka tulisi maksamaan n. 700 euroa, josta minulle reilu osuus olisi n. 200. Siina vaiheessa painoin paani ja rukoilin armoa. Matkustaminen Marokkoon on kallista, mutta Pedron pakettiauton kanssa sairaan kallista. Maksuun osallistuisi Mari (suurimmalla osuudella), mina (luottaen siihen etta rahaa on viela toukokuussa) ja Pedro (jolla ei ole rahaa!). Sanoin Pedrolle aaneen etta tama on aikamoista koulutusta minulle, joka olen tottunut valitsemaan halvimman vaihtoehdon.

Hiukan keskusteltuamme paadyimme siihen, etta pakettiautolla lahteminen olisi tyhmaa. Sanoin etta voin menna yksin ja Pedro suostui siihen (han, joka ensimmaisen kerran tavatessamme sanoi ettei menisi Afrikkaan ollenkaan jos olisi mina). Herra on kuitenkin ihmeellisella tavalla osallistunut tahan huoleen yksin matkustamisesta ja jarjesti minulle kyydin alkumatkaa varten.

Vierailimme eilen illalla (mina, Hajiba ja Fadeila) eraan naisen luona, jolla on sukulaisia kaymassa, Pohjois-Marokosta. Naisen aiti ja sisko. Vierailun jalkeen, Pedron kanssa keskustellessa, Hajiba muisti etta nama naiset ovat lahdossa takaisin Marokkoon keskiviikkona ja voisin todennakoisesti paasta heidan kyydissaan johonkin asti. Loppumatkan jatkaisin heidan avullaan bussilla Rabatiin (joka on maaranpaani suurlahetyston perusteella). Olin niin vasynyt, etten osannut olla innostuneen nakoinen, mutta osoitin kiitollisuuteni niin selvasti kuin jaksoin (vieraalla kielella tai kielettomana on aarettoman uuvuttavaa kommunikoida). Lahdin nukkumaan tietaen etta huomenna vieraillaan taas ja selvitetaan kyytiasiaa.

Tanaan aamulla saavuin Hajiban ovelle ja koputin. Pitkaan ei vatsattu, mutta sinnikkaan koputtelun jalkeen ovi avautui, hieman tavallista vaivalloisemmin. Oven eteen oltiin laitettu valtava vaatekassi ja ikkunan eteen tyyny. Astuin sisaan kysymysmerkkina, mutten ehtinyt saada vastausta kun Hajiba jo jatkoi aamusiivoustaan, tyontaen kassin ensin takaisin oven eteen. Pyytamatta otin luudan kouraan ja jatkoin siita mihin Hajiba oli jaanyt hanen rientaessa keittioon hammentamaan kattilan sisaltoa. Olen oppinut etta minua ei pyydeta auttamaan, mutta avusta ollaan kiitollisia. Istumaan jaaminen tuntuu hyvin epamiellyttavalta muiden haaratessa ymparilla.

Lakaisin lattian ja myohemmin pesin sen. Siina vaiheessa Hajiba oli siirtynyt kokonaan keittion puolelle. Siivoamisen lopetettuani menin seuraamaan ruuanlaittoa (paatoimeni Hajiban kodissa). Sitten kuului ensimmainen koputus. Hajiba ei reagoinut. Kysyin elein tahtooko han etta mina avaan, mutta vastaukseksi sain huolettoman paanpudituksen. Koputus jatkui, voimistuvana, mutta Hajiba ei selvasti halunnut avata ovea. Hanen mennessa ovelle hiipien ymmarsin etta kassi oven edessa ei ollut sen takia ettei ovi muuten pysynyt kiinni. Koputtajan lahdettya Hajiba palasi keittioon ja jatkoi hiljaa haaraamistaan. Mina istuin kiltisti tuolilla ja seurasin. Jossain vaiheessa aloin hyrailla. Koputuksia tuli aina valilla, Hajiba satunnaisesti meni ovisilmalle (nyt jattaen jo tossut puoleen valiin, ettei tuottaisi aanta), mutta palasi aina jattaen oven auki. mita enemman koputuksia tuli, sita turhautuneempana Hajiba palasi.

Ymmarsin jo aikaisin, etta kyseessa on ruokajakelun jalkiseuraukset. Jo aikaisempina jakopaivina olin huomannut etta ihmiset tulevat Hajiban luo kyselemaan ruokaa. Ja kyseleminen on kehkeytynyt aivan mahdottomaksi! Hajiban on todella piileskeltava omassa kodissaan. Jos oven avaa, sielta satelee liuta kysymyksia ruokaa koskien ja Hajiban pitaa (valilla hyvin aggressiivisesti) selventaa, etta ruoka jaetaan autokorjaamolla, ei HANEN KODISSAAN. Koputusten jatkuessa hiljaa naureskelimme keittossa tayttaessamme paattomia kanoja nuudeli-, sieni-, oliivi-, maustesekoituksella. Se oli aika hupaisaa.

Ruokajakelun loputtua Pedro tuli Hajiban luo. Siina vaiheessa olimme saaneet mahtavan aterian valmiiksi. Taytettyjen kanojen, mauste-jahoseoksessa uppopaistettujen munakoisojen, keitettyjen perunoiden ja kukkakaalien seka tuoreen marokkolaisen leivan kanssa lahdimme kylaan syomaan. Pedro ajoi, Mari istu etupenkilla kanat sylissa ja mina ja Hajiba astuimme valtavan pakettiauton penkittomaan takaosaan leipineen ja folioituine lautasineen. Matka oli onneksi lyhyt. Soimme eilen vierailemassa kodissa ja keskustelimme minun Marokkoon menemisesta (muiden aiheiden lomassa).

Olen alkanut ymmartaa aika paljon espanjaa. Taalla kodissa moni onneksi puhui myos ranskaa, joten pystyin itsekin sanomaan jotain. Pedro on valilla todella sympaattinen kielimyllerryksessa. Han puhuu espanjan lisaksi ainakin suomea (todella hyvin!), ranskaa ja englantia, muutamaa arabian lausahdusta unohtamatta. Vilkkaassa keskustelutilanteessa Pedro usein puhuu minulle espanjaa luullen puhuvansa suomea ja suomea arabeille, luullen puhuvansa espanjaa. Tilanne paatyy aina koomiseen naurunpurkaukseen.

Syomasta lahdettyamme palasin Hajiballe. Vastassa olivat Hajiban tytot elokuvan aaressa. "The phone", ilmeisesti japanilainen, mutta espanjaksi dubattu kauhuelokuva. Se oli riemukas! Nauroin niin paljon. Istuimme kolmestaan (ja valilla neljastaan Fadeilan liittyessa joukkoon) yhden peiton alla. Minulle on pikkuhiljaa valjennut etta Hajiballa tosiaan on vain kolme lasta: Majda (n.22), Tofik (n.20) ja Mari (n.18). Hajar (16, nain vilauksen hanen passistaan) on Hajiban siskon tytto, joka asuu taalla, koska hanen perheensa Marokossa on liian koyha elattamaan kaikkia lapsia. Tama valaistuminen auttaa ymmartamaan miksi Hajar on muita lyhyempi, eika nayta aivan samalta kuin muut sisarukset. Hajar ei ole paassyt kaymaan kotonaan seitsemaan vuoteen papereiden puuttumisen takia. Fadeila (n.35), Hajiban ystavatar, asuu myos heidan pienessa kodissaan. Hanen kaksi lastaan (4 ja 7 v.) asuvat Marokossa isovanhempiensa luona. Fadeila on suuri mysteeri kaikin puolin. Han on kupliva ja naurava paalta, mutta sisalta taysin hajalla ja eksyksissa. Fadeila on se, joka saa kaikki kuolemaan naurusta, mutta kuultuani hanen elamantilanteestaan, olen hyvin huolissani ja surullinen.

En tieda kuinka avoimesti naista asioista voi kirjoittaa... Taalla olen oppinut myos muita epamaaraisyyksia, joista ei ehka ole hyva kirjoittaa avoimesti julkiseen blogiin, mutta Almeria ei ole ns. puhdas kaupunki ja joitain katuja tulee valttaa. (Tanaan tosin jouduin aika epailyttavaan tilanteeseen, jossa koputettiin varaston oveen, astuttiin sisaan, odotettiin jonossa ja poydalle paastya jatettiin puhelinnumero ja lahdettiin jatkamaan matkaa.) Herra varjele.

Seikkailujen jalkeen illalla Pedro kavaisi Hajiban ovella ja sain selville etta kyytini lahtee huomenna illalla. Tarkkaa aikaa en tieda, enka ole asiasta kommunikoinut suoraan kyyditsijoiden kanssa, mutta luotan (kai) etta paasen lahtemaan. Olo on vahan levoton kaiken epamaaraisyyden ja epasuoruuden myota, mutta seehen on pikkuhiljaa totuttava. Minulla on aika hyva pinna, en hermostu ja maltan odottaa, mutta epaselvan paivan paatteksi olen tavallista uupuneempi. Nyt ponnistin kuitenkin viela viimeisen pitkan tekstini Almeriasta. Onneksi, koska asioiden sanominen selkeyttaa omaakin paata. Huomasin etta puhuin oikein pulputen tanaan Pedrolle kun sain siihen mahdollisuuden. Han on usein niin kiireinen ettei keskustelua synny. Puhelin soi jatkuvasti! Opetin Pedrolle tanaan miten hiljennetaan soitto, joskus ei vain jaksa vastata.

Pedro ja Hajiba ovat jatkuvan paineen alla naiden vaativien ja valilla hyvin ahneidenkin vastaanottajien tulituksessa. Pedron puhelin soi lakkaamatta ja Hajiban ovi lahtee kohta sijoiltaan. Rukoilkaa heidan puolesta!

Tahan loppuun voisin viela laittaa lainauksen kirjeesta, jonka lahetin Almeriassa tehdyn tyon nettisivuja hallinnoivalle Taistolle:

"--voimme vain rukoilla etta ne koyhat, apua tarvitsevat perheet loytaisivat vihreiden ruokasakkien lisaksi ehtymattoman lahteen, kuten samarialainen kaivon nainen. Olen useampaan otteeseen itkenyt Hajiban kotoa nukkumaan mennessa sita, etten valttamatta tapaa heita enaa koskaan. En ellei ihmeista suurin tapahdu ja kadonnut sielu pelastu. Sain kunnian rukoille aaneen (Pedron tulkkaamana) Hajiban kotona ennen yhta ruokailua. Rukoilin ennen kaikkea rauhaa, ja pyydan Sinuakin rukoilemaan. Nama perheet ovat taysin kadoksissa. Heidan sydantaan hallitsee pelko, epaluottamus ja levottomuus. Hajiba selvasti nakee Kristittyna olemisen tuoman rauhan meissa, muttei osaa kuvitella sita itselleen. Rukousmatto ja tyhjat huokaukset vaaran jumalan puoleen tahdittavat hanen elamaansa. Samalla minun, Pedron ja Taivaallisen Isamme sydamet sarkyvat kun seuraamme miten synkkaa ja raskasta polkua tama meille rakas nainen painaa.

Pyydan etta rukoilet, etenkin Hajiban ja hanen perheensa, mutta myos kaikkien muidenkin perheiden puolesta. Jos vain osaisimme rakastaa heita tarpeeksi, jotta he janoaisivat rakkauden lahdetta niin paljon, ettei pelastumiselle olisi muuta vaihtoehtoa. Kristuksen rakkauden ja rauhan voiteluun jatan Almerian muslimit. Herra heita siunatkoon."

(http://ojennettukasi.fi/)

maanantai 8. helmikuuta 2010

sataa sataa ropisee

Virkistava sade toivotti mut tervetulleeksi kadulle tanaaamuna. Poly on poissa ja hengittaminen kerrankin raikasta. Minuun poly ei ole vaikuttanut pahasti, Mari sen sijaan parskii taalla lakkaamatta, raukka. Mari ja Pedro saapuvat tanaan illalla Granadasta. Se tarkoittaa tyota.

En tehnyt mitaan erikoista loppuviikosta. Paitsi eilen leivoin piirakan Hajiban perheelle ja taksi paivaksi toivottiin uusintaa. Tuntui mukavalta. Piirakan leipominen ei ollut taysin yksinkertaista. Ainekset loytyivat suht helposti, paitsi kananmunien kohdalla oli kysyttava myyjalta ja kun kanaimitaatio ei toiminut, tajusin katsoa jauhopussin takana loytyneesta ohjeesta: "huevo".

Ennen leivonnan alkua taytyi metsastaa vuoka. Olin jo luovuttanut Anan keittiossa leipomisen uunin toimimattomuuden myota, joten Hajiban luona alkoi metsastys. Lopulta kaappeja tarpeeksi pengottuamme Hajar lahti kiertamaan naapureita. Mina silla valin aloitin Marin tarkan katseen alla. Voi suli vaarallisesti liedella hyvin nopeasti ja mittaa ei loytynyt, joten nappituntumalla mentiin. Hajarin palatessa tyhjin kasin, pyysin tyttoja vahtimaan sulavaa suklaata ja lahdin juoksemalla asunnolleni, jonka keittion kaapissa olin nahnyt vuoan. Olin jattanyt sen ottamatta koska se oli ensinnakin liian suuri ja toiseksi se oli todella vastenmielisen nakoisessa kunnossa. Nyt se naytti kuitenkin olevan ainoa vaihtoehto.

Palastin vuoka kainalossa aivan punaisena. Suklaa oli sulanut ja poydalla minua odotti kaunis (vahan likainen) pyorea, oikean kokoinen piirakkavuoka. Jes. Seuraavaksi sekoitin loput aineet taikinaan, rasvasin ja jauhosin vuoan ja kaadoin taikinan siihen. Sitten kysyin uunista. Odota hetki -ele tuli vastaukseksi. Pian ulko-ovi kay ja Mari (Hajiban keskimmainen tytar) kavelee keittioon aivan kamalannakoinen siirrettava pikku-uuni sylissaan. Siihen oli siis tyydyttava. Uunin lampeneminen oli kovin hidasta ja tytot hoputtivat jatkuvasti jo laittamaan piirakan uuniin. Toistuen pudistin paatani ja ilmaisin ettei uuni ollut viela valmis. Lopulta luovutin itsekin malttamattomana ja tyonsin piirakan uuniin.
Lopulta piirakasta tuli hyvanmakuinen. Ulkonako oli mita oli. Reunat paloivat vahan ja piirakka paistui vinoon vinksallaan olevan pellin takia, mutta kylla se kaikille maistui. Ihaninta oli etta sain itse haarata jotain siina keittiossa. Hajiba oli vahan kipea, joten eikohan leipominen osunut oikein hyvalle paivalle. Katsotaan leivonko tanaan lisaa. Ja tassa tama kaunis uuni.

perjantai 5. helmikuuta 2010

silmat auki

Tanaan en meinannut paasta asunnostani kun pesin pyykkia, enka tajunnut jattaa tarpeeksi vaatteita pesematta ulos lahtemista varten. Lahetin Pedrolle viestin etta ilmoittaa Hajiballe etten paase syomaan tanaan, mutta vastaukseksi tuli, etta he tulevat hakemaan sinua vaatteiden kanssa!! Naima, joka puhuu vahan englantia, saapui pussihousujen, lampiman paidan ja vaaleanpunaisen arabimekon kanssa. Olin omaksi helpotuksekseni jo kyhannyt paalleni jotain ylijaamaa: muutaman mekon ja oranssit uudet sukkani :). Vaaleanpunainen arabimekko sai jaada kassiin. Vedin housut mekkoni alle ja jatin pyykkini kuivumaan (linko ei toiminut, joten jouduin puristamaan ylimaaraiset vedet koneellisesta vaatteita ja tajusin lopulta virittaa sahkopatterilliseen huoneeseeni pyykkinarun, jolla vaatteeni nyt roikkuvat. (Naky on mainio.) ja lahdin matkaan.

Hajiballe paastessa kokosimme porukalla ruuan kattiloissa mukaan ja siirryimme toiseen kotiin syomaan. Taas taman miestaan surevan espanjalaisnaisen perheen luo. Nainen on edelleen samoissa valkoisissa vaatteissa ja tanaan ensimmaista kertaa nain hanen itkevan vahan. En osaa oikein suhtautua taman perheen suruun. He jo kolmatta kertaa pyysivat Hajibaa valmistamaan saman aterian. Hajiba, joka on hyvin vasynyt rankasta ruokajakelusta (jossa han on paavastuussa papereista) ja jatkuvasta ruuanlaitosta, palasi kotiin aivan kuolleena. Minun empatiaa surevaa perhetta kohtaan ei ollenkaan lisaa se, etta he syovat niin itsekkaasti, etteivat huomaa Hajiban perheen vetaytyvan lautaselta jo muutaman lusikallisen jalkeen. Tanaankin nuorin tytar, Hajar lammitti kotona itselleen riisilautasellisen jaatyaan aterialta nalkaiseksi. Ja sama tytto oli se, joka toisen kodissa korjasi poydan ja lakaisi lattian ennen omaan kotiinsa lahtemista.

Taalla alan pikkuhiljaa nahda tata epatasa-arvoa, epakunnioitusta ja huomaamattomuutta, jonka parissa Hajiba perheineen taalla asuu. Mutta eipa Hajibankaan perhe ole taydellinen. Juoruilu on naisille tassakin perheessa hyvin yleista. Tanaankin aterialta kotiin palattuamme naiset naureskelivat ahneesti syoneille oikein pilkkaavin elein ja naytelmin. Mutta kukapa mina olen nain virheita osoittelemaan. En liittynyt eilen ruokajakeluun, koska olin edellisella kerralla vain kritisoinut kaikkia jakajia ja saajia, heidan itsekkyyttaan, ahneuttaan ja halinaansa. Taalla on niin helppo nahda kaikki tahrat kun niita on niin paljon.

Toisaalta hyvaa on myos paljon. Pedro sanoi etta on aivan ainutlaatuista etta Hajiba on ottanut minut niin lahelleen. Han on minulle "mama-Hajiba". Usein arabit ovat yli kaiken epaluottavia. Hajiban hyvaksynnasta saan olla hyvin kiitollinen! Tama perhe on tullut todella tarkeaksi minulle! Pari iltaa sitten kavelin kotiin myohaan istuttuani iltaa Hajiban luona. Itkin ja rukoilin heidan perheelleen pelastusta. En voi hyvaksya sita, etta tama tapaaminen voi jaada viimeiseksi.

torstai 4. helmikuuta 2010

kuvia

Lisasin muutaman kuvan muutamaan tekstiin. Jatkan lisailemista, mutta se on aika hidasta... Iloitkaa!

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

vilinaa

Huoh. Paasin juuri pois ruokajakelusta, joka on ihan kamalaa! Jotkut ihmiset ovat niin itsekkaita ja kiittamattomia. Siella jakopaikalla vain huudetaan ja riidellaan. Mun vastuulla oli jakaa evankeliumia ja Jeesus-videota, mutta vain harvalle ystavallisen nakoiselle naiselle uskalsin niita tarjota. Ne hetket, kun joku tuli pyytamaan dvd:ta olivat parhaita. Koitin vain rukoilla, mutta jakuvasti mieli vain kritisoi ja arvosteli sita touhua.

Olemme viimeviikon ja nyt alkuviikon aikana pakanneet ruokapankista tullutta ruokaa kasseihin jaettavaksi ja nyt jakelu on alkanut. En pida siita yhtaan! En tieda onko jakelusta loppujen lopuksi mitaan hyotya, yhta riitaa vain koko homma, mun silmaani. Koitan unohtaa koko touhun ja pyytaa ettei tarvis menna seuraamaan sita huomenna.

Kiitos hurjasti tahan mennessa tulleista kommenteista! Voitko kuitata jonkun pienen kommentin tanne tai mun sahkopostiin jos olet lukenut blogia. Musta ois ihana tietaa etta luet. Taa on niin yksipuolista kommunikointia suurilta osin. Kiitos.

Siunausta hetkeesi!

maanantai 1. helmikuuta 2010

Hajiba

(varoitus: tasta tulee pitka teksti, mutta jaksa lukea, todella mielenkiintoista!)

Tapasin Hajiban ensimmaista kertaa Almeriaan saapumispaivanani. Pedro vei minut hanen kotiinsa syomaan. Ruokana oli mausteista perunaa ja kanaa isolla tarjoilulautasella seka riisia ja oliiveja pienemmilla lautasilla. Istuimme olohuoneessa, johon saapuu heti ulko-ovesta sisaan astuessa. Huoneessa on yhdella seinalla suuri kirjahylly, jossa on valtava televisio (aina paalla) ja lasikaapit taynna astioita, ja vastakkaisella seinalla on pitka, kapea, marokkolaisittain perinteinen sohva taynna muhkeita tyynyja. Keskella lattiaa, sohvan edessa on kaksi pyoreaa, muovipaalysteista poytaa ja asetuimme toisen aareen. Syomassa oli Hajiba ja kaksi hanen lapsistaan, Tsofi ja Mari (Hajar ja vanhin tytar olivat muualla), mina, Pedro ja Paco (joka vei minua eilen "oikeaan maailmaan"). Pedro pyysi Hajibalta luvan siunata ruuan, rukoilimme ja ruokailu alkoi.

Sain valita halusinko syoda kuin muut, vai omalta lautaselta haarukan ja veitsen kera, mutta en olisi missaan tapauksessa halunnut menettaa tilaisuutta tamanlaiseen perinneruokailuun! Mallista repaisin leivasta palasen ja sen avulla otin isolta yhteiselta lautaselta hoyryavan perunanpalan ja laitoin suuhun. Pian Pedro kuiskaa korvaani etta seuraava suupala oikealla kadella, vasen on epapyha. Tottelin ja muistin etta tiesin jo taman, en vain mitenkaan osannut yhdistaa kirjatietoa kaytantoon. Nain vasenkatisena olen aina valilla lipsahtanut epapyhaksi ruokailijaksi, vahingossa, mutta paaasiassa olen osannut kunnioittaa arabien tapaa ruokailla.

Ruoka oli oliiveja lukuunottamatta herkullista. Ne ovat olleet myohemminkin kova pala ja koitan heti alkuun kieltaytya, mutta joskus emanta vain latoo niita lautaselle ja sitten on vedet silmissa pureskeltava ja valiin aina hymyiltava ja pyydettava lisaa aguaa. Olen kuitenkin ylpea ja hiukan yllattynyt kuinka hyvin olen sopeutunut syomaan uudenlaista ruokaa, usein jopa ylistamaan sen herkullisuutta.

Hajiba tuli minulle enemman tutuksi vasta Pedron lahdettya takaisin Granadaan (perjantaina). Tama lyhyehko, pyorea, hymyileva nainen toivotti minut tervetulleeksi syomaan ja viettamaan aikaa heidan kotonaan joka paiva, jopa nukkumaan siella tyttojen huoneessa. Kieltaydyin nukkumasta, koska Anan kotona on enemman tilaa, mutta syomassa olen kaynyt paivittain ja usein olen viettanyt lahes koko paivan Hajiban perheen seurassa. Hajiba on lahes poikkeuksetta aina arabinaisen pukeissa. Hanella on pitkahihainen putkimekko lampiman aluskerraston paalla ja huivi paassa. Muutaman kerran olen nahnyt hanet huivitta kotona ja eilen nain hanet kadulla farkuissa ja pitkassa takissa. Almeriassa arabinaisten pukeutuminen ei tunnu olevan kovin tiukkaan saadelty. Nainen itse paattaa miten tiukkaan huivi on paassa, jos ollenkaan, ja burkhaa en ole nahnyt enka tule nakemaankaan.

Perjantaina avasin aamulla kirpputorin muutamaksi tunniksi ja suljettua suunnistin Hajiballe. Han oli edellisena paivana sanonut etta jos tahdon nahda miten ruokaa laitetaan, voisin tulla jo kahdeltatoista seuraamaan. Ja sen paivan ruuanlaitto ei ollut aivan tavallinen. Tiedossa oli couscous-ateria kuolemaa surevalle perheelle, jonka luokse veisimme ruuan ja soisimme siella. En tieda tarkkaan milloin, mutta ilmeisesti aivan lahiaikoina nuori arabimies tapettiin. Hanen espanjalainen tyttoystavansa (kaantynyt muslimiksi ja pukeutuu suruaikana kokonaan valkoiseen), tyton aiti ja koko muu perhe suree kuolemaa syomalla. Perdo naurahti etta hyva meille ulkopuolisille.




Hyva tosiaan, koska ruoka ja sen laittaminen oli upeaa! Couscous valmistettiin niin, etta se kaadettiin ensin suureen, laakeaan, puiseen kulhoon ja siihen lisattiin oljya ja hiukan kylmaa vetta. Sitten sita sekoitettiin kunnes kosteus tasoittui. Samalla kaasuliedella ketettiin lihaa (suuria kimpaleita, joita paiskottiin ensin kattilan pohjalla) ja sen seassa porkkanoita, sipulia, palsternakkaa ja jotain oranssia kurpitsan nakoista, muttei makeaa. Hajiballa oli seuraavaan vaiheeseen jokin kotikonsti, silla han repi muovipussin auki ja asetteli sen ammattimaisesti kattilan reunoja myoten niin, etta se lopulta kerasi hoyrya ja todennakoisesti sai keitoksesta erityisen pehmeaa. Sitten taman valtavan keittokattilan paalle asetettiin hoyrykattilassa (pohjassa pienen pienia reikia) couscous. Nautin suuresti vain katselemisesta, mutta paasin sen verran osalliseksi etta kuorin porkkanat ja palsternakat. Samaa ruokaa laitettiin uudestaan illaksi, talla kertaa hieman suuremmalle surujuhlavaelle. Ennen syomaan paasemista olin kuitenkin niin vasynyt, etta minun oli pakko pahoitella ja lahtea nukkumaan. Nukahdin onnellisena.

Seuraavana paivana ruoka ei ollut aivan niin erityista, mutta muistaakseni edelleen oikein hyvaa. Lauantailta mieleeni on jaanyt se, kun Hajiba jo tutuksi kayneella paansa eleella sanoo etta nyt mennaan, tule mukaan, ja lahdemme kylailemaan. Ensimmaisena kiipesimme pinta-alaltaan korkeampaan kaupunginosaan, hieman koyhemmalta nayttavalle alueelle. Koti johon Hajiba minut johdattaa on pieni, mutta sama arabisohva ja arabiankielinen tv toivottavat tervetulleeksi. Poskisuudelmien jalkeen minua pyydettiin istumaan ja minua alkoi viihdyttaa kodin pieni (n. 5 v.) poika, ensin nauramalla kielettomyydelleni ja sitten innoissaan esittelemalla kirjahyllyn kaikki esineet sujuvasta espanjaa puhuen. Naiset siirtyivat juttelemaan keittioon, mutta palasivat nopeasti tarjotin kainalossa: maitolasi ja taateleita. Lasit tyhjennettyamme suutelimme jalleen ja jatkoimme matkaa.

Hajiba tuntuu tuntevan kaikki, myos espanjalaiset tervehtivat "hola Hajiba" ohi mennessaan. Sauraavassa kodissa surraan myos kuolemaa, lasta odottava vaimo on valkoisissa, hanen n. 15-vuotias tyttarensa tarjoaa jalleen maitolasin ja taateleita. Seuraamme liittyy pienen asunnon huoneista ilmestyvat hampaaton isoaiti, seka lisaa naisia ja lapsia. Koolla oli ilmeisesti enemman kuin yksi perhe. Vierailu jaa edellista lyhyemmaksi ja jatkamme matkaa. Sitten kavelemme makea alas toiselle puolelle kuin mista tulimme ja saavumme valtavan kerrostalon sisapihalle, johon kaikuu alakerran asunnosta mieleton arabilaulu, joka ei ilmeisesti tullut tv:sta eika radiosta. Sisapihalta nakee kaikille parvekkeille, joilla on tupakoivia miehia, pyykkia ja kuulilla leikkivia lapsia. Kerroksia on ainakin viisi.

Kiipeamme ensimmaisen rapun neljanteen kerrokseen kivisia kierreportaita ja Hajiban etsimalla ovella istuu poika, jolla ei ole tyhjaan asuntoon avaimia. Aiti ei ollut nahtavasti kotona. Hengastyneina lahdemme takaisin alas, mutta puolessa valissa nainen, jota Hajiba etsi, tuli meita vastaan. Pysahdymme, he juttelevat, mutta kun nainen jatkaa matkaa kotiinsa, me jatkamme alas ja kierramme sisapihan toiselle puolelle ja kiipeamme jalleen, talla kertaa vain kolmanteen kerrokseen. Suudelmat, sohvalle istahtaminen, kolmas maitolasi ja jalleen muutama taateli ovat meita vastassa. Naiset vaihtavat kuulumisia, mutta vierailu jaa taas lyhyeksi.


Kotimatkalla tormaamme useampaan Hajiban tuttuun ja pysahtelemme jatkuvasti juttelemaan. Yhdella pysahdyksella tutustun 5-6-vuotiaaseen vilkkaaseen poikaan, joka alkaa leikkia piilosta kanssani. Aluksi olin iloisena leikissa mukana, mutta kun han alkoi hillittomasti kiljua ja valilla lyoda ja tonia minua, kaduin alun innostustani ja pojan kannustamista leikkiin. Olin helpottunut kun naiset sanoivat "slaamit" ja jatkoimme matkaa. Hajiban kotiin paastya olimme molemmat aivan poikki ja asetuimme sohvalle lepaamaan. Illalla omaan sankyyni mennessa ylistin onnellisena. Saan kokea taalla jotain niin ainutlaatuista! Kaikki nama kodit, naiset ja lapset, siunaan kotiin astuessani ja siita lahtiessani.

Sunnuntaina nukuin pitkaan, mutta kahden aikaan koputin taas Hajiban oveen. Ruokailu oli jo alkanut ja liityin seuraan. Talla kertaa kaikki lapset olivat viela koulussa tai toissa ja ruokavieraina oli kaksi uutta naista ja kolmas liittyi seuraan viela minun jalkeen. Hajiballa on aina vieraita (ei heita varmaan vieraiksi voi edes kutsua)! Nimia en muista, mutta persoonat kylla. Nuori, usein hunnuton, naurava arabinainen, joka haarasi keittiossa paljon (myohemmin selvisi elein, etta han oli talla kertaa toiminut kokkina) puhui minulle, espanjaa, arabiaa, elekielta ja ilmeisesti siansaksaa, koska sai muut niin hillittomasti nauramaan. Myohemmin saapunut nainen puhui hieman englantia, muttei oikein jaksanut keskittya minuun, vaan suurin elein selitti jotain todella kovaan aaneen muille naisille (sain videopatkan). Kolmas oli ehdottomasti minuun vetoavin. Han oli hieman vanhempi, etuhampaista harva, aluksi hiukan pelottavan oloinen nainen. Muuri meidan valilta lakosi kun telkkarista alkoi soida joku meneva arabilaulu ja tama mummo laittaa punaisen huivin lanteilleen ja alkaa keikutella niin etta purskahdin punastuttavaan nauruun. Olin kaynyt lepaamaan tassa vaiheessa, mutta olin kylla taysin pirtea taman tapahtuman jalkeen!

Kaksi muuta naista jatkoivat omia menojaan, mutta Hajiba, mina ja tanssiva mummo lahdimme kavelemaan. Minut saatiin liikkeelle taas pelkilla paan eleilla, enka tiennyt yhtaan mihin oli matka. Kavelimme ensin liikkeeseen, jossa istun nyt (internet ja pukelinkoppeja). Mummo kaivoi kukkarostaan puhelinnumeron (rikkoen vetoketjun) ja koitti soittaa siihen, mutta puhelin ei toiminut. Jatkoimme matkaa ja loysimme toisen vastaavan liikkeen. Siella puhelin toimi ja kopista alkoi kuulua niin kova ja innostunut arabia, etta paikan omistaja joutui nousemaan kassalta ja sulkemaan puhelinkopin oven paataan nauraen pudistellen. Olen havainnut etta arabinaisille on hyvin ominaista nostaa puhe melun tasolle, miehet ovat paljon hiljaisempia!

Lahdimme liikkeesta ja kavelimme pienia katuja maaranpaahamme (matkalla ohitimme katedraalin marmoripihoineen ja turistipuljun, josta tanaan hain kartan). Oven tuli avaamaan mies, joka ei ole tavallista keskella paivaa. Kavelimme rappuset ylos asuntoon ja ovella meita suukottamassa (yksi vasemmalle ja kolme oikealle poskelle poikkeuksellisesti) oli kaunis nuori nainen, joka naytti aivan viimeisillaan raskaalta. Pian, korvia humisuttavien kiljahdusten myota, kuitenkin selvisi, etta vauva oli jo syntynyt. Kaksi paivaa sitten! Meidat johdatettiin makuuhuoneeseen (jonne vieraita ei usein vieda) ja siella isossa sangyssa lepasi pieni sininen nyytti, jonka uumenista pilkotti musta karvainen paa. Kiljahduksia jatkui ja jatkui. Ne ovat ilmeisesti perinne, ilo tahdotaan tuoda ilmi. Se oli mahtavaa!

Vauva tuli aidin kanssa olohuoneeseen ja istuimme sohvalle. Naiset alkoivet jutella (syntymasta, arabian seasta ymmarsin eleilla etta vauvalla oli synnytyksessa kietoutunut napanuora kaulan ympari ja se piti leikata tavallista aikaisemmin) ja havaistin jotain uutta: mies valmisti meille tarjottavaa. Pydalle ilmestyi perinteisen teen (joka kaadetaan koristeellisiin laseihin, kovaa loristen hopeisesta teekannusta, joka loytyy jokaisesta arabikodista) lisaksi kolmenlaisia kekseja, paahdettuja pahkinoita suurella valikoimalla seka minulle ennestaan tuntematonta tummanruskeaa jauhettua jotakin, jossa oli pahkinarouhetta seassa.

Keittiosta mies valilla kommentoi vaimonsa sanomisiin ja nauroi paljon. Tiesin heti, jo ovenavauksesta, etta tama oli uskomattoman ihana perhe! Pedro soitti Hajiballe alkuvierailusta ja selitti joitain tapoja ja samalla kertoi etta tunsi perheen oikein hyvin. Monan, tuoreen aidin lapsensaannin puolesta oltiin rukoiltu paljon. Pedro sanoi etta tama oli taysin ihme. Pian puhelun loputtua joukkoomme liittyi nuori mies, Josef. Han oli Monan nuorempi veli, joka puhui ranskaa! Voi helpotus minulle (ranska on alkanut tuntua melkein kuin suomelta verrattuna espanjaan tai arabiaan). Josefin avulla ymmarsin paljon illan kulusta, sukulaissuhteet ja nimet tulivat myos selviksi. Ja Josef ojensi pienen lapsen syliini! Josefin ja Monan vanhin sisko, Fatima, saapui (ja otti vauvan itselleen) kahden lapsensa (5- ja 12-vuotiaat tytto ja poika) kanssa ja hanen mihensa liittyi myos seuraan. Kun olimme kaikki koolla ja teeta oltiin jo juotu kaksi kannullista, miehet vetaytyivat katolle. Pian ymmarsin etta siella oli ylimaarainen keittio (kaasun takia), jonne he menivat laittamaan illan ruokaa. Kello oli siina vaiheessa jo yli kahdeksan.

Ruokaa oli todella paljon! Kanaa ja perunaa jonkin leipamaisen silpun paalla (voimakkaasti sahramilla maustettuja, jota naiset lisasivat entisestaan omaan osaansa, mina tyydyin maustetasoon sellaisenaan). Naiset soivat olohuoneessa ja miehet lasten kanssa ylhaalla katolla (josta oli mahtava nakoala). Naisten lautasen tyhjetessa (lopussa emannat vain pakottivat ottamaan lisaa) miehet toivat ylhaalta grillattuja lihavartaita, jotka oli tietenkin myos syotava. Luulen etta soin eilen illalla enemman kuin koskaan ennen. Kotiin kaveleminen tuotti aikamoisia ongelmia :). Ruokailun lopetettua, johon kuului paaruuan ja vartaiden lisaksi appelsiini ja jugurtti, nousimme useaan kertaan seisomaan lahtoa tehden, mutta naiset jaivat aina vain uudestaan juttelemaan. Yhdentoista jalkeen olimme viimein kadulla ja taapersimme taysine vatsoinemme ensin saattamaan tanssivan mummon (jonka nimeksi myohemmin selvisi Hadija) tienhaaraansa, sitten Hajiban luo (jonne minua houkuteltiin jaamaan yoksi) ja sitten kavelin yksin viela jo tutuksi kayneen reitin asunnolleni (n.5min) ja nukahdin valtava hymy huulillani!

Tanaan avasin jalleen kirpputorin muutamaksi tunniksi, pakkasin huoneeni illalla saapuvaa Maria varten ja muutin olohuoneeseen, soin Hajiballa, kavin kavelylla ja istahdin tahan kopperoon kirjoittamaan. Kohta menen taas Hajiban luo, todennakoisesti "vain" istumaan tv:n aareen katsomaan japanilaista laakarisarjaa arabiaksi dubattuna tai kuuntelemaan monieleista arabiankielista keskustelua Hajiban ja hanen vieraansa valilla. Tata on elamani taalla! Huomisesta alkaen aloitamme taas tyot Pedron kanssa. Voit ehka kuvitella kuinka fiiliksissa olen taalla. Tama on mieletonta!