sinivalkoiset varvastossut

Helmikuun 25. paiva, torstaina vietin ensimmaisen Béninilaisen paivan. Se alkoi silla etta ostin varvastossut, silla ainoat kenkani siihen mennessa olivat talvinilkkurit ja lattapohjaiset lenkkarit. (Molempiin vaaditaan sukat, joiden kaytosta luovuin jo Casablancan lentokentalla.) Somén kylakojusta loytyi sinivalkoinen tossupari, joista olen ollut todella ylpea. Enimmakseen sen takia, etta kuusi viikkoa taalla talsittuani tormaan omiin tossuihini noin joka kolmannella vastaantulijalla. On ihanaa loytaa jotain yhteista minun ja Béninin katusuman valilla. Harmi vain etten saa vauvaa selkaani tai valtavaa vesiamparia tai tukkikasaa paani paalle.

On hammastyttavaa mita kaikkea voikaan kantaa paan paalla. Tavallisimmin nakee vasiampareita tai ruokakoreja. Lasiset munkkilaatikot ovat myos tavallisia. (Taalla syodaan maustamattomia munkkeja, osallistuin jopa valmistamiseen Possotomèssa ja nauroin maittemme yhtalaisyyksia.) Kaduilla kulkevat kauppiaat, joilta voit punaisiin valoihin pysahtyessa ostaa mita ikina keksit, vaikka vaaleanpunaisen virtahevon, kuljettavat paassaan tyylikkaita miesten pukukankaita, poytaliinoja, aterinlaatikoita, liitutauluja tai yksinkertaisesti nenaliinoja. Hurjimpia kantajia ovat pienet tytot ja pojat joilla on todella tukkeja lastinaan. Paalaen suojana on yksinkertaisesti kietaistu kankaanpala.

Vauvat selassa ovat yhta perinteinen ja minut lumoava naky. Kietaisuhuivi on lahes poikkeuksetta aidin (tai siskon) vaatekankaaseen tasmaava. Lapsi, oli han sitten kuukauden tai kolme vuotta, keinutetaan selkaan yhdesta kadesta heilauttaen. Kadet otetaan kainaloihin ja kangas asetellaan paikoilleen. Valveilla olevan vanhemman lapsen kadet jatetaan esille, mutta jos vauva on pieni tai jos han nukkuu, ainoastaan paa jaa pilkottamaan. Kangasta ei yleensa sidota mitenkaan, se vain laskostetaan vyotarolle ja rinnan paalle. Joskus, jos esimerkiksi kuljetaan liikenteessa, voidaan kayttaa lisahuivia ylareunan kiinni pysymisen varalle. Kaikenkaikkiaan tyyli on hyvin kaytannollinen. Joskus tosin lapsi on nukkuessaan valahtanut niin kummaan asentoon (jalat korvien korkuudella), etta ihmettelen sen terveellisyytta. Olen myos paatynyt siihen etta lapsenkietomisprosessin taytyy olla hankalampi kuin milta se nayttaa.

Kolmas ja yleisin naky Béninissa on zemidjanit tuhansine mopoineen. Cotonoun taksimopot, eli zemit tunnistaa keltaisista paidoista. Ouidahssa ne olivat vihreat ja Possotomèssa siniset. Zemeily on ihaninta kaikesta taalla. Etenkin Soméssa se oli huikeaa kun lahes kaikki tiet olivat hiekkaa, liikennetta ei ollut liikaa ja veistettavia kuoppia oli niin paljon etta olin jo jonkinasteisessa motokrossissa ajaessani Mitchaïlta yliopiston netille. Joka kerta kun Kékéno (paikallinen kuski) ei yrittanyt vedattaa, vaan antoi reilun hinnan lahtotilanteessa, tunsin itseni voittajaksi. Neuvottelu on kamalaa, tuntuu aina etta petan jotakuta. Voittotilanteen saavutin myos silla etta Kékéno tajusi minun tuntevani ympariston. Se oli harvinaista Soméssa.

Taalla Cotonoussa zemeily on olluta vahaisempaa ja astetta hermoja raastavampaa. Pakokaasua on joskus niin paljon etta luulen pyortyvani. Kotiin tullessa voi ihostaan raapia kynnet tayteen mustaa monjaa. Nam. Varvastossuista muodostuu myos ihanat polyviivat jalkapoytaan. Oikea tossu on kokenut pohjakatoa, se on jollain reissulla hangannut johonkin. Pakoputken olen oppinut olevan oikealle jalalle vaarallisen kuuma ja hameenkaarimisessa olen mestaroitunut. Huiviini on muodostunut mainio likavana otsaan. Ihana laji tuo paikasta toiseen kulkeminen! Amerikkalainen Marie vaitti kivenkovaa vatsalihastensa kehittyneen liikenteessa, en mene takaamaan, mutta onhan se mahdollista.

Loysin maanantaina mahtavan vaatturin, Apollinerin. Olin tiistaina hanen kotonaan seuraamassa paitani valmistumista. Hanen kolmekuinen pikkutyttonsa nukkui ja hymyili sylissani koko iltapaivan ja hurmaavat kolme poikaa leikkivat ymparillamme hajoilevalla leikkiautolla. On ihailtavaa miten Béninilaiset vaatturit valmistavat kaiken poljettavilla kerailykoneilla (suomalaisittain). Tosin onhan se taysin ymmarrettavaa, silla useimmissa ateljeissa ei ole sahkoa. Nuppineulat ovat vain hidasteeksi ja kaavat loytyvat katevasti paasta. Nostan hattua.

Tapasin hintaneuvottelussa mukavan (ja aidosti taka-ajatuksettoman) Josephin, jonka kanssa kiertelin Dantokpan markkinoita (Lansi-Afrikan toisiksi suurin tori Lagosin jalkeen). Olin kaynyt siella jo useamman kerran aiemmin, mutta ostaminen oli huomattavasti helpompaa paikallisen valvonnassa. Sain myos vihdoin otettua muutamia kuvia sielta. Joseph vei minut jopa yhden rakennuksen katolle pelkastaan kuvaamisen vuoksi. Pyysimme (ensin etsimme) siihen erillisen luvan. Valitettavasti en kehdannut kuvata kana- ja vuohisektoria. Kiitos Josephin, loysin virallisen kangas- ja vaateosaston ja olin tukahtua kauniiden varien paljoudesta. Hienosti rahapussi kuitenkin piti huolen itsestaan eika taysin paastanyt minua vapauteen.

Tanaan olin CPAksi nimitetyssa artisaanikylassa, toisin sanottuna valtavassa turistiansassa keskella hilusevaa Cotonouta. Kuutisenkymmenta majaa taynna naamareita, silhuetteja, koruja ja ketjubatiikkia. Kaikki kuulemma paikallista ja yksilollista, mutta lopulta jokaisessa majassa myydaan samaa ja laatu on hetkessa hajoavaa. Rukoilen vain ettei mitaan ole tuotu Kiinasta! Sain Herman nimiselta rumputaiteilijalta kutsun illan rantasoittoihin. Olen koittanut loytaa seuraa, mutta tahan mennessa kukaan ei paase. Yksin en viitsi menna. Herman, vaikkakin aurinkolasit pois ottaen ja kiltisti silmiin katsoen vakuutti olevansa luotettava seuralainen, tuntui hieman kyseenalaiselta. Mahtavaa hanessa oli se, etta kuultuaan kansalaisuuteni, han sanoi reippaasti "moi". En ole ennen maininnut, mutta Grand Popossa, Togon rajalla, on suomalainen taiteilijayhteiso. En saanut aikaiseksi lahtea tarkastamaan Popoa, mutta moni on sen maininnut ja Herman kay siella joka viikonloppu.

Lennan sunnuntaina New Delhiin. Olen aika innoissani. Paatin muutama viikko sitten kiertelevani Intiaa hieman tarkoitettua enemman. Teen kultaisen kolmion kierroksen, eli Delhi (paakaupunki), Jaipur (vaaleanpunainen kaupunki) ja Agra (mm. Taj Mahal). Naiden lisaksi tapaan englantilaista ystavaani assalla alkavassa kaupungissa, jota en viela muista, ja kayn Varanasissa. Varanasista lahden kohti Nepalia. Intiassa vierahtaa kuitenkin reilu pari viikkoa. Into alkaa taas pulputa. Taalla Béninissa ehti jo taantua. Intiasta tulee varmasti hermoille uusi haaste, sita en millaan tavoin sivuta, mutta saan varmasti myos nauttia. Siella on toivon mukaan helpompi kuvata kuin taalla. Kamerani on saanut vahan jaahdytella. Intialla se tayttykoon!

Nyt menen lepaamaan, katsotaan loydynko illalla rannalta. Hieman epailen, mutta jaakoon se viela auki. Olen onneksi elamassa jo kauan sitten oppinut olla lupaamatta mitaan.

Siunausta sinulle.