vaakalaudalla

Mieli on vahan hajalla... Valilla ajatukset tuntuvat ihanan pinnallisilta ja murheettomilta. Katsoin eilen Once elokuvan ja siita hiipi sydameen valtava riemu (Sini, sinua ikavoin). Olen loytanyt itselleni mahtavan ompelijan (joka uskomattoman ammattimaisesti otti mitat, toisin kuin edellinen, joka ei edes katsonut minuun pain), jonka kanssa paasen ehka tekemaan jopa yhteistyota omien tilausteni kanssa ja se tuottaa ihanaa "pinnallista" iloa. Ostin myos eilen burkinalaisen, upean olkihatun, joka tuotti yksityisen hihkumiskohtauksen peilin aaressa kun tajusin etta sita voi kayttaa.

Toisaalta vietan iltaa tai aamua sangyssa makoillen ja ajatellen miten mina muka kunnioitan Jeesusta tai milla tavalla annan hanen suurelle rakkaudelleen arvoa. Olen huomannut merkittavan eron alkumatkan ja taman hetken valilla. Nyt kun voin fyysisesti ja henkisesti taas hyvin, huomioni kiinnittyy vahemman ja vahemman rakkauteen ja Jumalaan (ainakin verraten siihen hataan, jota koin viela muutama viikko sitten). Voin taas astua pienen kynnykseni yli ja ottaa elaman itsestaanselvyytena ja jaada odottelemaan etta kynnys kasvaa minun tasollani ylitsepaasemattomaksi. Jonain paivana Jeesus taas tulee ja murskaa sen. Minnehan sitten pitaa matkata? Tai miten syvalta pitaa alkaa taas kipuamaan?

Ranskalaisen agnostikon kysymykset ja huomautukset ovat myos laittaneet miettimaan. Mina ja Hope-kylan pieni Simo-poika, ties missa hadassa, missa on oikeudenmukaisuus? Elan lahes taydellisesti kristittyjen yhteydessa. Minua ymparoi rakkaus, kunnioitus ja tasa-arvo. Enta pieni pahoinpidelty Beninilainen lapsi, jonka uskotaan olevan taynna pahoja henkia? (Edellinen tapaus keksitty.) Tiedostan samalla etta matkaaminen suurentaa ajatuksia. Taalla on helppo korostaa jokaista yksityiskohtaa, koska arki ei ole tasapainottamassa. Jokaiselle ajatukselle on tilaa ja voin paattaa jaada pyorittelemaan asioita niin pitkaksi toviksi kuin tahdon. Ymmarran myos ettei minun ole hyva miettia yksin. Tiedan etta mieleni on hyvin kapea, enka voi ymmartaa paljon. On ihanaa kun saan kasvaa ja mieleni pikkuhiljaa saa uusia nakokulmia.

Sitten vaakalaudalla on pyoinyt myos perinteinen kulttuurivertailu, Suomi vastaan muu maailma. Eilinen havahtumiseni on ruisleivan puuttuminen. (Olen vahan hidas kaipaamaan sita, mutta kaipaan vatavasti!) Tiedan aivan varmaksi totuudeksi etta jaksaisin paljon paremmin jos saisin vahan ruisleipaa. Olen viimeksi Almeriassa syonyt jotain mista todella nautin. Heikkona syojana on todella huonoa olla paikassa jossa ruuasta ei voi erityisesti nauttia. Perinteinen jamssi ja chilikstike olivat alkumatkani paivittaista ravintoa ja nyt syon Rafiatun (taloudenhoitaja) tekeleita, jotka usein vaihtelevat Samin toivomuksesta lasagnen ja thai-nuudeliwokin valilla. Voi ruisleipa, missa olet?

Haarukkani on aika vaannelty ja se sojottaa ties mihin. En lahtenyt seikkailulle tana viikonloppuna, silla Samin ystavien kohteena oli Togo (lansinaapuri) eika minulla ole passia. Jaan siis vaantelemaan haarukkaani. Rukoilisitko mielelleni suojaa? Luotan Herraan, mutta oma mielenvoimani tuntuu vahan hataralta. Kiitos.

Mina ja burkinalainen hattuni lahdemme nyt keskipaivan paahteeseen. Metsastan Libanonleipaa, siina on taysjyvaa. Nam.