Helmia

Tanaan oli aikamoinen helmipaiva.

Itselleni yllatyksena loysin tanaan paljon englanninkielisesta jumalanpalveluksesta. Menin sinne tahallani myohassa valttyakseni ylistysosuudesta, joka ei ole edellisilla kerroilla oikein maittanut. Ei onnistunut valttelyni, silla taalla mikaan ei ala ajallaan. Olin yksi ensimmaisista paikalla. Koitin rukoillen selviytya epamukavuudestani ja olin hyvin iloinen kun yhteisten asioiden puolesta rukous alkoi. Johtava nainen oli ihana vanhemmanpuoleinen amerikkalainen. 1. Tess. 5:17 "Rukoilkaa lakkaamatta" oli aiheena ja han puhui rukouksen asenteesta. Rukoilimme yhdessa ja tunsin iloa siita etta olin saapunut paikalle.

Kun saarnan pitaja nousi puhumaan, pelastyin. Han (Nepalilainen) oli aikamoinen "paasaaja" ja aanen voimakkuus nousi valilla hurjaksi. Han puhui Apt. 2:38-39 pohjalta ensi sunnuntain helluntaita alustaen. Mieleen jai mm. vertaus siita kuinka vesikasteessa silmat avatessaan nakee ymparillaan vain vetta. Pyhan Hengen kasteessa nakee vain Pyhan Hengen (tassa vaiheessa oli aanenvoimakkuus aika korkea, kuului jopa outoja aanen vingahduksia kun se (aani) suistui hallinnasta). Se mista mina olen saarnassa kiitollinen oli ristiviittaus toiseen Korinttilaiskirjeeseen, jota olen lukenut nyt paivan mittaan toistamiseen.

"Kirkkauden toivo
Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.

Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. Olemme siis aina turvallisella mielellä, vaikka tiedämmekin, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. Mutta mielemme on turvallinen, vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo."

(2. Kor. 4:16-5:8 Olin merkinnyt Raamattuuni lukeneeni tata samaa kohtaa viimekesana. Tuntui hyvalta kun se palautettiin mieleeni.)

Mitas tuohon enempaa lisailemaan. Jumalanpalveluksen jalkeen palasin Rubinan kotiin. Katsoimme elokuvan P.S. I Love You. Tamakin yllatti, silla elokuvan loputtua, kavellessani Kirstin luo, sisaltani nousi todella suuria rukousaiheita, jotka elokuva oli heratellyt. Ei millaan tavoin suoraan elokuvaan liittyen, mutta rukoilin elamani puolesta tahtoen etta Isani saisi siina toteuttaa sen miksi Han minut loi. Olin taas taysin rakastuneen nakoinen. Siita ei tosin hyvaa seuraa nailla kaduilla. Ohi lauotut huomautukset hieman ravistelivat minua takaisin maan pinnalle.

Kirstille saapuessa sain eteeni hoyryavan nakkikeittokupillisen ja jaateeta. Nam. Lahdimme yhdessa kaymaan Lahetysseuran tukemaan katoliseen poikakotiin, enimmakseen vammaisille tarkoitettuun 80 hengen asuntolaan. Talla hetkessa kodissa asuu nelja lahetysseuran kummilasta (joita on Nepalissa kaikenkaikkiaan monta sataa ripoteltuina eri koteihin...). Vammaisuus tassa kodissa paaasiassa tarkoittaa fyysista rajoittuneisuutta, raajan puuttumista tai pyoratuolissa jonkun muun sairauden takia olemista. Nain vain muutaman kehitysvammaisen nakoisen pojan. Kavin yhdessa poikien huoneessa ja jututin muutamaa. He olivat kaikki uskomattoman iloisia ja innostuneita. Kirsti pyysi nayttamaan pojille piirrustusta. He nayttivat myos omia taidonnaytteitaan ja upeita olivatkin. Naille pojille voisi opettaa vaikka mita!

Naista pojista irtoaisi uskomattomia elamantarinoita jos meilla vain olisi yhteinen kieli. Kirsti kertoi perheesta, jossa kolme poikaa sairastavat tuntematonta sairautta jossa luut katkeavat helposti eivatka luudu kunnolla paikoilleen. Terveitakin lapsia on useampi. Kaksi naista "sairaista" pojista asuu tassa kodissa ja molemmat olivat loukkaantuneet talla viikolla. Yksi oli sairaalassa murrettuaan luita neljasta paikkaa ja toinen valitteli olkapaataan. Suurin murheenaihe oli ensi viikon koulukokeet. Pojat olivat todella huolissaan menestymisestaan puolikuntosina. Koulu on merkittava asia taalla. Namakin pojat on tuotu Kathmanduhun syrjakylasta, jossa aiti oli poikia kantanut kouluun, yhden kerrallaan, edes takas koulun ja kodin valia ravaten. Uskomatonta.

Olen todella kiitollinen Kirstille kaikesta mita han on minulle taalla nayttanyt. Olen toivon mukaan myos osannut nayttaa hanelle kiitollisuuttani. Ainakin luulisin niin. Palasin lastenkodin kautta Rubinalle. Sovin lasten kanssa huomisesta kouluvierailusta. Olen aika innoissani. Kayn kuudessa eri luokassa ja kuudella eri oppitunnilla. Aikamoista saan jalleen kokea. Nyt tulee siis loppuajasta varmaan aika tiiviisti tekstia etta saan kaiken sanottua. Jaksakaa lueskella. Kohta tama kaikki loppuu. Ja kiitos kaikista kalliista rukouksistanne! Olen todella noussut kuopastani ihmeellisesti, teidan tukemana. Kiitos.