Helmia ja aarteita

Olen talla hetkella likaisempi kuin koskaan ennen talla matkalla, hartiat ovat aivan jumissa ja paata sarkee todella kovasti. Otin juuri sarkylaakkeen, joten rukoilen etta se ja ajatusten purkaminen helpottavat tukalaa fyysista oloa. Jos ei olisi nain kurja sarky paalla ja kulttuuri sallisi, hyppisin ja ylistaisin kaduilla ja kujilla. Perjantain illallisesta eteenpain olen ollut keskella yhta valtavaa ihmeketjua!

Saavuin Jackin ja hanen vaimonsa Annien kotiin harhailtuani pari tuntia. Jack oli sanonut etta sinne on helppo tulla, mutta olin kuvitellut heidan katunsa aivan vaaraan paikkaan ja lopulta Jack joutui autolla hakemaan minut pois vilkkaalta palmukadulta, jonka luulin olevan se milla piti olla, muttei ollutkaan. Taalla kaikki paikat ja kadut nayttavat samalta! Turvassa perilla paasin ihailemaan taman upean avioparin kotia, joka oli taynna upeita tauluja, postikortteja, marokkolaista kasityota ja Jumalan lasnaoloa. Saavuin vahan ennen muita vieraita, joten sain hetken jutella Annien kanssa, jota en ollut ennen tavannut. Han on hyvin epatyypillinen amerikkalainen, ainakin nain pikaisen analyysin myota. Se on ehka ihan luonnollista kun he ovat asuneet Marokossa jo 10 vuotta. Eikohan tama kulttuuri vahan kuori "amerikkalaista mukavuutta" pois itse kustakin.

Pian muita vieraita alkoi tipahdella, ensin nuori amerikkalainen opiskelija, sitten pohjois-irlantilainen vanhempi pariskunta, jota pian seurasi suomalainen lapsiperhe. Viimeisena saapuivat etela-korealainen perhe (seurakunnassa pisimpaan olleet) seka amerikkalainen perhe (seurakunnan uusimmat). Ruokana oli makaroonisalaattia ja hampurilaisia. Jack paatti valmistaa hampurilaisia perinteisen couscousin sijaan ajatellen uutta perhetta, joiden vatsat eivat ehka viela hyvaksyisi paikallisia herkkuja. Annie toivotti kaikki tervetulleeksi ja antoi istumaohjeet. Lapset saivat valita lastenpoydan ja aikuisten poydan valilla (kaikki paatyivat lastenpoytaan sekakielilla puhumaan). Aikuisille oli katettu kaksi poytaa, mutta aivan vapaasti emme saaneet istua. Saantona oli etteivat pariskunnat saaneet olla samassa poydassa ja etta molemmissa oli oltava seka kaksi naista etta miesta. Saimme myos muutaman keskustelua johtavan aiheen.

Istuin FBI-agentin kanssa samaan poytaan. Se oli aika hauskaa! Suomalaisen perheen aiti ja Jack liittyivat myos seuraamme. Ruoka oli alyttoman hyvaa ja oli todella mielenkiintoista kuulla ihmisten tarinoita siita miten he olivat paatyneet Marokkoon ja mita he taalla tekivat. Itse pysyin aikalailla hiljaa, mutta Jack esitti poytalaisille hypoteettisen kysymyksen, joka sai kaikki paat kaantymaan minuun. "Mita sanoisitte jos 20-vuotias tyttarenne lahtisi yksin matkustamaan ympari maailmaa viideksi kuukaudeksi?" Eivat kuule kaikki vanhemmat ole yhta luottavia kuin omani! Kiitos teille. (Muutenkin olen ajatellut paljon vanhempieni rohkeutta taman matkani suhteen. Olen todella kiitollinen etta minulla on niin vahva tuki heilta. Ilman sita kasvatusta, jonka olen saanut, voisi hyvin olla mahdotonta lahtea tallaiselle seikkailulle.)

Jack ajoi minut illalla aubergille ja kiitin hanta kaikesta mita han oli minulle antanut. Jack ei tulisi sunnuntaina kirkkoon, joten emme tapaisi enaa. Ajattelin etta pitaa viela lahettaa kiitoskirje hanelle, jotta han todella ymmartaa kuinka kiitollinen olen kaikesta.

En siis lahtenyt Beniniin viela lauantaina. Viisumiasian selvittely jatkui maanantaina, mutta siihen asti piti odottaa. Lauantaina pidin lepopaivan, sain musiikkilaitteeni toimimaan ja olin saanut Jackilta uutta kuunneltavaa. Luin vahan psykaa, nukuin ja juttelin muiden auberge-vieraiden kanssa. Odotin myos innoissani seuraavan paivan jumalanpalvelusta. Sunnuntaina heratessa kavin kylmahkossa pikasuihkussa, soin aamupalaa illalla saapuneiden urugualaisten veljesten kanssa, pakkasin rinkkani (jonka jatin respaan alkupaivaksi, auberge piti tyhjentaa saapuvaa jalkapallojoukkuetta varten) ja lahdin sateessa kavelemaan puolen kilsan matkaa kirkolle. Saavuin kirkolle yhdeksan aikaan, puoli tuntia ajoissa ja korealainen jumis oli juuri loppumassa.

Itse saarnasta tai oikeastaan koko jumiksesta ei jaanyt pahemmin mitaan mieleen (vaikkakin englanninkielinen), mutta itkin sita miten hyva oli olla siella kaikkien naiden uskovien keskella. Lyhyen tilaisuuden paatyttya suomalaiset Petri ja Soili tulivat juttelemaan. Olin alussa esittaytynyt kaikille joten he osasivat puhua suomea. Soilin kanssa lahdin perinteiselle second breakfastille lahikahvilaan, jonne tuli paljon muitakin (mm. yksi mies jonka olin tavannut Village of Hopessa). Soilille paivittelin sita miten ihmeellista oli tavata niin paljon kristittyja tassa maassa ja heidan joukossaan niin monta suomalaista! Puhuimme kaikenlaista, mutta lopulta Soili paatyi jarjestamaan aamuyoksi jaakiekonkatseluporukkaa (suomi-ruotsi-otteluun). Kumpikaan meista ei yleensa innoissaan seuraa lajia, mutta liityin hanen suunnitelmaansa herata viidelta aamulla katsomaan matsia jos saisimme mukaan lisaa vakea. Suunnitelma kaatui lapsiperheisiin, mutta olen siita nain jalkeenpain kovin kiitollinen.

Soilin jaakiekkoasiaa selvitellessa kirkolla ollut Petri soitti ja sanoi etta oli pitanyt palaverin vaimonsa kanssa ja ilmoitti nyt etta olin tervetullut heille kaymaan. Moni oli kysynyt missa majailin ja kerroin etta tahan mennessa Aubergilla, mutta nyt jatkosta en viela tiennyt. Toki kirkolle mennessa olin ajatellut etta joku luukku varmaan loytyy ainakin yhdeksi yoksi, mutta pian vastassa olikin kolme tarjousta, josta olin yllattynyt. Ensimmainen tuli saksalaiselta opiskelijalta, jonka korealainen kamppis oli oikein innoissaan ajatuksesta. Toinen tuli Petrilta ja hanen vaimoltaan ja kolmas Soililta, joka viela elatteli toiveita matsiseurasta. Valitsin Petrin, perusteluna hanen lapsensa. Opiskelijatyttojen asunnolle oli vaikea paasta ja Soili oli epavarma aamun menoistaan. Lapsiperheessa joku on aina kotona ja kun kerran oli mahdollisuus paasta lasten seuraan, niin sen tein.

Kiersimme viela Soilin kanssa kauppakatuja metsastaen hanelle elokuvaa illaksi. Loysimme englanninkielisia elokuvia myyvan puljun, joka oli aivan uskomaton! Sain sielta itsekin mukaan muutaman helmen. Sitten haimme rinnkkani aubergilta ja lahdimme kavelemaan Petrin kotiin. Huomasin kavellessa etta hopotin tavallista enemman. Se on jatkunut nyt jo monta paivaa ja johtunee suomenkielen kayttomahdollisuudesta. Toisaalta myos laadukkaasta keskusteluseurasta. Tuntuu todella hyvalta jutella.

Soili saattoi minut loppuun asti, mutta kieltaytyi lounastarjouksesta perille paastessa. Petrin vaimo, Kaisa, oli keittamassa kanakeittoa. Soili siis lahti ja mina jain. Tasta eteenpain on vaikea kuvailla miten hyva minun on ollut olla! Kaisa ja Petri ovat uskomattomia! He ovat (tai te olette, tiedan etta luette tata jossain vaiheessa) niin avoimia. Avoimia vieraille, muutoksille, todelliselle elamalle, rohkeudelle ja Jumalalle. Keskustelumme ovat hyppineet seurakuntayhteydesta (ja sen loytamisen vaikeudesta, etenkin lasten kanssa), lasten kasvatukseen, raamattuun, hygieniaan ja kierratykseen (joka on tehokasta taalla), rahankayttoon, kulttuurieroihin ja elaman rikkauteen. On ollut ihanaa loytaa nain uskomaton perhe tasta kaupungista, josta viela vahan aikaa sitten halusin pois. Saavuin heille sunnuntaina ja lahden huomenna.

Kaisan ja Petrin lapset, Maija ja Kaarlo, ovat olleet todella suuri aarre matkallani. Pieni sylikissa, Maija, on tayttanyt sylini lammollaan ja estottomalla rakkaudellaan. Kaarlo on pysynyt vahan kauempana, mutta kylla me tanakin aamuna luimme Hippi-hiirta sohvannurkassa mina keskella ja lapset kapertyen kumpaankin kainaloon. Kaisa ja Petri ovat myos tehneet selvaksi sen etta tama on myos heille kuin rukousvastaus. He olivat nimittain viimekesana katsomassa Raamattukylan Betaniaa ja Nooan arkkia (Vivamossa ensimmaista kertaa) ja innostuivat siita niin etta ovat nyt halukkaita palaamaan sinne, ehka jopa pitemmaksi aikaa! Suuremmaksi ihmeeksi taman kaiken on tehnyt se, etta eilen selvisi etta voin lentaa Beniniin ilman viisumia. Hankin sen vasta sielta, joka tarkoittaa etta olisin voinut lahtea jo lauantaina ja olla tapaamatta Kaisaa, Petria, Maijaa ja Kaarloa ja he eivat olisi saaneet todellista kipinaa osallistua Raamattukylaan ensi kesana kun heilla on siihen todella hyva mahdollisuus.

Herra on voimallinen. Han avaa niin ihmeellisia ovia silloin kun annamme hanelle mahdollisuuden johdattaa. Olisin kovasti halunnut kirjottaa Kaisasta ja Petrista enemman ja yksityiskohtaisemmin, mutta ilta hiljenee ja teksti on jo nyt rasittavan pitka. Heista on kuitenkin paljon sanottavaa ja opittavaa. Aion ehdottomasti olla heihin yhteydessa niin pian ja pitkaan kuin Herra suo. Jumala on heidan kauttaan opettanut taas paljon uutta ja olen saanut olla todella iloinen heidan seurassaan. Ei jaa edes harmittamaan nain pian lahteminen kun voin olla varma etta tapaan heidat taas!

Kiitos edelleen etta rukoilet. Isa todella, todella kuulee kaiken ja siunaa tata matkaa. Helmet ja aarteet taskussa seka syva rauha ja ilo sydamessani lahden huomenna Afrikkaan. Vihdoin.