ihmeita, ihmeita, ihmeita

Tanaan on ollut mieleton paiva! Nousin ennen viitta lahteakseni yllattavalle retkelle vuoristoon, Rabatista 3,5 tuntia pohjoiseen. Lahdin sinne Village of Hope nimista yhteisoa tapaamaan, eli hyvin ainutlaatuiseen orpokotiin! Tata pitaa kuitenkin vahan pohjustaa mainittuani viimeksi viisumin viivastymisesta ja toiveista paasta pois Rabatista.

Olen ollut paljon yhteydessa erityisesti isaani ja eilen kirjoittelimme kuulumisia skypessa. Kun kerroin etta joudun olemaan Rabatissa vahan pidempaan han alkoi syottaa nettilinkkeja tutkittavakseni. Niista yksi oli eraan paikallisen kansainvalisen seurakunnan nettisivu. Seurakunnalla oli todella puoleensavetava etusivu ja siina kehotettiin ottamaan yhteytta pastori Jackiin, jonka sahkopostiosoite loytyi etusivulta ja puhelinnumero vahan napyteltya. Olin istunut koneella jo muutaman tunnin selvitellen kutsukirjetta, mutta numeron vihkooni kirjoitettua lahdin suoraan hostellille, josta saan lankapuheimiin ilmaiseksi. Ensimmainen soittoyritys meni vaaraan numeroon, johonkin ruokakauppaan, mutta toinen yritys tarppasi ja linjalta kuului "yes I speak english".

Siita asiat etenivat mielenkiintoisesti. Sovimme tapaamisen kuudeksi rautatieasemaa vastapaata olevaan kahvila Italiaan, mutta kuuteen oli viela viitisen tuntia. Ajan kuluksi lahdin ulos Mdinaan kiertelemaan, mutta alkoi sataa niin etta kastuin aika maraksi. Palasin hostellille ottaen marat vaatteet pois ja varisten kaariydyin makuupussiini ja vedin viela takin (peiton siis) korviin. Nukahdin aika nopeasti. Viidelta lahdin taas liikkeelle (nukkumisen lisaksi luettuani myos vahan tilastomatikkaa) suunnaten suoraan kahvilalle, jonka vain kuvittelin olevan jollain suunnalla. Suuntavaistoni oli onneksi oikeassa ja saavuin oikeaan paikkaan. Odottelin aika kauan (ollen itse hyvin ajoissa), mutta lopulta minua kohti kaveli safarihattupainen vaalea mies, jolla on valtava lammin kasi, joka tarttui omaani.

Jack on amerikkalainen pastori (sekalaistaustainen, mm. luterilainen), joka asuu vaimonsa kanssa Rabatissa ja on ollut taalla jo pitkaan. Istuessamme han mainitsi etta joukkoomme liittyisi suomalainen nainen, seurakunnassa on kuulemma useampi talla hetkella! Ehdin jo Jackille aloittaa matkatarinaani ihanan arabiaa opiskelevan Hannan liittyessa seuraamme. Jatkoimme jutustelua kunnes Jackin oli lahdettava seuraavalle kahville. Ennen hanen lahtoaan han kuitenkin kutsui minut mukaansa vuoristossa olevaan orpokotiin seuraavana paivana.

Jain juttelemaan Hannan kanssa kahvilaan yrittaen ilmaista syvaa kiitollisuuttani pivan tapahtumista ja tasta uskomattomasta uudesta yhteydesta Rabatin kaupunkiin. Hetkessa kaipuuni Marrakechiin tai dyyneille kaikkosi ja syveneminen Rabatin KRISTITTYIHIN siirtyi kaiken muun edelle. Jack on uskomattoman mukava ja lammin ihminen. Vastaanottava ja isamainen, hauska ja viisas. Taman aistin jo eilen, mutta tanaan sain siihen vakuutuksen.

Olimme sopineet lahdon Mdinan portilta 5.30 ja laitoin illalla jo kaiken tarvitsemani valmiiksi. Aamulla hiivin ylos, mutta lahtiessani vastassa oli sisalta lukittu ovi. Jouduin koputtelemaan yovahdin hereille, mutta paasin aika vaivatta lopulta ulos. Oli viela pimeaa, mutta ulkona liikenne jo aloitti mekastustaan. Aamuvislauksia ei kuitenkaan kuulunut. Jack ehti jo laittaa tekstiviestin muutamaa minuuttia ennen autolle saapumistani, mutta loysimme toisemme. Han oli ottanut mukaansa lampimia vaatteita minulle, vuorilla on paljon kylmempi ja voi olla lumistakin. Lahdimme ajamaan, viela vahan unisina, mutta keveasti rupatellen. Autossa soi mahtava kokoelma musiikkia! Paul Simon sai monta kertaa hymyilemaan ja kaynnisti pienen alkupalan keskustelullemme. Musiikista keskustelu nopeasti vaihtui perheeseen, josta aukesi uskomattoman syvalle luotaava keskustelu mm. avioliitosta.

Jackille oli todella helppo jutella ja han tuntui aidosti arvostavan minua. Toivon etta sain viestittya myos oman arvostukseni hanta kohtaan. Ajomatka kesti nelisen tuntia, joten ihanaa keskusteluamme riitti ja se oli jatkuvasti mahtavan musiikin ja siihen liittyvien fiilistelyjen tai kommenttien maustamaa. Ennen kymmenta paasimme perille. Olimme ajaneet aika korkealle, sakean sumun ja sateen lapi, mutta lunta ei Jackin pettymykseksi ollut. Meidat vastaanotti vain kova tuuli, joka meinasi vieda hattuni. Jack selitti ymparistoa, rakennuksia ja sita miten oli ennen ollut yhdistyksen hallituksessa, mutta oli n. vuosi sitten jaanyt siita pois. Han vieraili Hope-kylassa saannollisesti.

Village of Hope on siis orpolasten koti, muttei laitos. Nykyinen yhdistys aloitti toimintansa kymmenisen vuotta sitten, jolloin sinne saapuivat ensimmaiset vanhemmat ja orpolapset. Kaikille kylassa asuvilla lapsilla on vanhemmat, jotka ovat sitoutuneet asumaan kylassa lasten 18. syntymapaivaan asti. Vanhempia on kuudet ja lapsia reilu 30. Yhdella pariskunnalla voi muistaakseni olla yhteensa 8 lasta. Se oli mieletonta! Paasimme kaymaan hollantilaisen pariskunnan luona, joilla on taysi lapsilasti, aivan uskomattoman hymyilevia ja lahjakkaita lapsia. Heidan vanhin, 10-vuotias tyttonsa oli kotona vahan kipeana, joten tapasin hanet ensimmaisena, mutta heidan kolmeen vilkkaaseen poikaansa tutustuin paikallisten koululla kaydessa. Hope-lapsilla on oma koulu, mutta Jack tahtoi kayda paikallisten koululla tarkastamassa oliko hanen jarjestamansa tyoryhman asentama keskuslammitys toiminnassa. En tieda mika oli lopputulos lammityksen suhteen kun leikin ulkona poikien kanssa, jotka nayttivat temppujaan, uhkailivat katolle menemisesta ja juoksivat rappusia ylos alas kilpaa.

Hope-lapset puhuvat kolmea-viitta kielta! Marokon arabian lisaksi berberia (alkuperaiskansan kieli, jolla on hyvin mielenkiintoinen historia), vanhempiensa kielta (mm. hollanti), englantia ja vanhemmat lapset myos ranskaa. Nama lapset ovat hyvin siunattuja ja heilla on todella ihanat vanhemmat. Tapsin englantilaisen ja hollantilaisen pariskunnan, muista kansalaisuuksista en tieda. Lisaan kuvia kun muistan ottaa piuhan mukaan.

Ehdimme juuri syoda Hope-yhteison kanssa (kunniaksemme aploodien kera), mutta viivyimme yhteensa vain muutaman tunnin. Lahdimme takaisin entista tulvineempia, kuoppaisia ja kapeita teita pitkin, jotka mutkittelivat hyvin kauniissa mutta karussa maastossa. Vastaamme tuli paimenia mutaisine lampaineen (hauskasti sivulta mutaiset, mutta paalla vaalea raita), lastia kantavia aaseja ja kymmenittain yksin vaeltelevia koiria. Musiikinkuuntelu jatkui, mutta keskusteluun olin vahan liian vasynyt. Rauhallinen hiljaisuus ja musiikin nauttiminen ei vaatinut kuitenkaan enaa jatkuvaa puhetta. Rauha puhkesi renkaan mukana tullessamme liian kovaa aivan uskomattoman suureen tiekuoppaan.

Olin hyvin kiitollinen siita etta Jack suhtautui asiaan yhta rauhallisesti kuin minakin, eika tarvinnut joutua epamukavaan tilanteeseen, jossa toinen hermoilee ja mina vain haluan pois. Otimme vararenkaan takakontista ja Jack penkoi vaihtovalineet esiin. Siihen mennessa paikalle oli ilmestynyt (autotta jostain kukkulan takaa) nuori paikallinen mies, joka ryhtyi tyohon kenenkaan sita pyytamatta. Aikamoisen kamppailun jalkeen auto alkoi pikkuhiljaa nousta, mutta renkaan saavuttaessa sopivaa korkeutta autoa piteleva kurki vajosi maahan. Jack astui autoon ja ajoi sen varovasti parikymmenta metria eteenpain paallystetylle tielle pehmean penkereen sijasta ja pyysi minua auttamaan meidan ihmekorjaajaa silla aikaa kun han menisi varottamaan autoja. Kovalla tiella vaihto sujui mutkatta ja hyvastelimme rahasta kieltaytyneen nuorukaisen jatkaen matkaamme. Jack soitti vaimolleen etta saapuisi n. tunnin myohassa ja kertoi ihmeellisesta avunantajastamme.

Nyt olen todella vasynyt ja selka on kipea istumisesta, mutta tahdon viela aubergille paastessa selata lapi ottamani kuvat. On ihana tietaa etta Jack oli iloinen saadessaan minut mukaansa matkalle ja etta Herra on jalleen kerran vetaissyt minut mukaansa. Tuntuu silta etta Isa tahtoo esitella minulle helmia kaikkialta mihin menen. Tahan mennessa mieleenpainuvimmat helmet ovat olleet Taizéssa auennut kauneus (mm. Anouk), Almeriassa Hajiban mielenkiinto Taivaallista Isaamme kohtaan ja Monan pieni Bdardin, seka taalla nyt Hope-kyla ja Jack.

Rukousaiheena huomiseksi viisumin lapi meneminen etta paasen lentamaan lauantaina! Pieni ihme tarvitaan kun Beninista tullut kirje ei nayta kovin viralliselta. Tama tuntuu kuitenkin vahan mitattomalta murheelta taman paivan paatteeksi. Olen aivan ihmeissani.