Miksi, Isa, rakastat minua nain paljon?

Voiko elama todella olla nain uskomaton? Istun talla hetkella kasityotehtaassa. Olen ollut taalla viitisen tuntia. Voit ehka, jos yhtaan tunnet minua, kuvitella missa tahdissa sydameni lyo ja kuinka kirkkaina silmani loistavat. Intia, se Intia jonka Herra minulle suo nayttaa, on mieleton! Saavuin maanantaina, yli vuorokauden matkaamisen jalkeen New Delhiin, vietin siella kaksi paivaa ja siirryin eilen illalla Jaipuriin. Jokaikinen vaihe tata etappia on ollut taytta siunausta ja ihmetta. Olen saanut olla todella onnellinen.


Onnellisuus. Sita pohdin viela koko elamani, mutta viela en voi kirjoittaa siita mitaan. Silti, se asenne jolla Herra on matkamieleni siunannut, tuntuu taysin epainhimilliselta. Matka pois Beninista sujui todella mutkatta. Silti ymmarran hyvin etta se olisi voinut olla taysi katastrofi jos asenteeni olisi ollut yhtaan negatiivinen. Lensin ensin (15min) Nigerian Lagosiin, siella vaihdoin paljoa odottelematta koneeseen, joka kiidatti minut Addis Ababaan (Etiopiaan). Addiksesta jatkoin suoraan Delhiin. Soin elamani parhaan lentokoneaterian (palautan ateriat puolet ajasta koskemattomina takaisin) ja iloitsin kanssamatkaajistani. Etenkin kiinalaisesta nuoresta miehesta, joka opetti minulle paljon kulttuuristaan ja sai minun Kiina-intoni nousemaan. Onnistuin taysin ohittamaan sen etta passini oli taas poliisin huostassa puoli tuntia Nigeriassa (kun hain matkatavarani koneenvaihtoa varten ilman viisumia), Etiopian lennolta niskaani tarttui hengittamaan hieman epamukava mies, josta oli suhteellisen vaikea paasta eroon ja lento Delhiin oli reilu nelja tuntia myohassa. Odotus oli keskella yota. Silti matka oli pelkka siunaus.


Delhiin saapuessa noudatin viisaita ohjeita ja maksoin hyvanhintaisen prepaid-taksin, joka vei minut intuitiivisesti valittuun hostelliin, Nirvanaan. Vaikka hinta oli hieman muusta budjetoinnistani poikkeava, paatin jaada. Todella suloinen Eliza otti minut niin lampimasti vastaan, etten voinut enaa palata kadulle. Vasymystasoni kiltisti myos auttoi minua paattamaan. Asuin Nirvanassa kaksi yota. Aikani paakaupungissa oli silkkaa turismia, mutta nautin siita taysin siemauksin. Parasta siella oli Serbialainen maailmanmatkaaja, Jasmina (Beba). Mielettoman kaunis ja arvokas nainen. Kiersimme kaupungin helmet, otimme toisistamme riemastuttavia kuvia ja juttelimme ihanan rennosti, mutta syvaaluotaavasti. Tapaamme taas tanaviikonloppuna, silla han jatkoi aamulla Agraan ja mina menen sinne ylihuomenna. Kerrottuani Raamattukylasta, han yrittaa myos kesalla tulla Suomikaynnille. Jumala on ihmeellinen!


Eilen illalla siirryin tosiaan Jaipuriin, kankaiden ja vaatteiden paratiisiin. Matkasin junalla. Olin haltioissani. Taysin haltioissani. Odotusaulaan astuessani jokainen paa kaantyi ja eri ilmeet seurasivat taakanlaskuani. Nyt jo 25-kiloiseksi lihonut rinkkani vaivoin laskeutui liian pieneen tuoliin, burkinahattuni irtosi komeasti paastani ja koki pienen korjausoperaation, joka sai aikaan hymyja ja mina lopulta asettelin likaiset varpaani tuolinreunalle ja painoin paani vasyneena polviin. Mitahan tastakin tulisi? Olin uhkarohkeana ostanut tavallisen sleeper-paikan, enka ollut ollenkaan vakuuttunut paatokseni viisaudesta. Junan pillin soidessa olin aika jannittynyt ja epavarma. Sen pysahtyessa laituriin, koitin loytaa paassa mekaanisesti toistuvan vaunun ja paikan, mutta hataisena (pelaten junan lahtevan ilman minua) nousin kolme vaunua liian aikaisin kyytiin.


Vastassa oli todella taysi lasti pelkastaan paikallisia ja enimmakseen miehia. Aloin anteeksipyydellen raahautua eteenpain hyvin kapeaa ja pakattua kaytavaa. Jokapuolella lahes mustat silmat seurasivat jokaista horjahdustani ja hyvin raskaita askeliani. Vaunusta toiseen liikuin eteenpain, kunnes en enaa paassyt eteenpain. Minun piti junan pysahtyessa menna taas ulos ja juosta viela puolitoista vaunua edemmas. Kun astuin omaan vaunuuni totesin etta se edellinen, johon olin hetkeksi istahtanut kahden vanhan miehen valiin rinkkoineni ja pussukoineni, oli kohtuudella taytetty. Tama, johon nyt saavuin oli aivan mahdoton. En paasisi metriakaan eteenpain. Ovesta sisaan paastyani kaksi poikaa istuivat ulospaasyn esteeksi, jaloissani istui pyoreasilmainen pappero, joka ei nayttanyt halukkaalta helpottaa kulkuani, vaan pyysi astumaan yli. Eteenpain en kuitenkaan millaan paassyt. Minua pyydettiin nostamaan rinkka "ylasangylle", jossa istui kaksi miesta ja itse sain istua yhdenistuttavalle ikkunapaikalle kasvottoman miehen kanssa. Kasvottoman siksi, etta han ei missaan vaiheessa katsonut minua, nain vain hanen takaraivonsa.

Siihen siis, selka kiertyneena, puoliksi penkissa, asetuin olemaan ja hengahtamaan. Naky ymparillani oli uskomaton. Kaytavan toisella puolella oli kaksi penkkia vastakkain, joiden molempien ylla oli puinen ylapunkka. Penkeilla istui molemmilla kuusi tai seitseman (todellisuudessa tarkoitettu neljalle) ja kapeissa ylasangyissa oli kaksi aikuista miesta kussakin. Minua vastapaata oli samanlainen yhdenistuttava ikkunatuoli ja siina oli myos kaksi yhteen ahtautunutta. Ylapuolellani oli tavararitila ja siellakin makoili mies. Ylapunkkalaisten kenkia oli kattotuulettimien paalla ja jokaikinen katsoi minua, ilmeisesti junan ainutta valkoista.

Juttelin iloisesti vierustovereitteni kanssa, katsoin pimenevaa maisemaa ja imin sisaani kaikkea mita ymparilla tapahtui. Sain kutsun jonkun kotiin syomaan, nauroin kun pieni poika hyppasi kyytiin myymaan sanomalehteen kaarittyja minttujaateloita, hatkahdin "chai" huutoja asemilla ja katsoin lahes hypnotisoituneena asemien naiskauneutta, joka vyoryi ylos ja alas rappusia. Yon tultua (lahdin puoli seitsemalta illalla, matka oli reilu viisi tuntia) nautin entista enemman. Olin ollut harmissani siita, etten nakisi ulkomaisemaa, mutta pimeassa liikkuminen oli taianomaista. Juna taynna elamaa, ulkona hiljaista ja pysahtynytta. Valot nayttivat kaikki ohilentavilta kynttiloilta ja pienet junaan livahtavat yoperhoset olivat kuin unesta. Siina vaiheessa kun takaani alkoi kuulua pienten lautasten kilinaa ja vanhan naisen huumaavaa laulua, olin taysin mennytta. Todellisuus katosi ja olin paassyt matkustamisen maailman taysin unenomaiselle tasolle.

Juna torahti viimeisen huokauksensa minulle Jaipurin asemalla, jossa hieman hektisesti poistuin unestani. Marokosta mukaan tarttunut lampunvarjostin jai penkkini alle ja se kiidatettiin minulle juuri ennen junan liikkeelle lahtoa. Loysin hyvin rikshawkuskin, jonka hinta kuulosti kohtuulliselta ja joka tiesi mihin olimme menossa. Pearl Palace (hotellini) ilmestyi yllattavan nopeasti, sain avaimen kouraani ja nousin ihanaan huoneeseeni. Riikinkukoin koristeltu paivapeitto ja kylpyhuoneen mosaiikkimaiset seinat olivat todella kauniita, mutta antiikkinen pikkupenkki sangyn paassa oli uskomaton. Riemuvoitto, suihku ja nukkumaan. Seuraavana paivana menisin kavelemaan Jaipurin vaaleanpunaiseen vanhaan kaupunkiin.

On ihmeellista miten elama, nain matkallakin, voi olla niin muuttuvaa. Minulla on paljon sanottavaa viela kirjoittamatta, mutten voi enaa jatkaa. Taallakaan oleminen ei ole kuitenkaan jaanyt pelkaksi turismiksi tai kevyeksi kiertelyksi. Herralla on ilmeisesti voimakas tahto heratella minua ja han toimii minulle ymmartamattomin keinoin. Puhuminen ja avoimuus ovat avainsnoja. Palaan niihin kun pystyn. Anteeksi taas kirjoittamisen viivastyminen. Tahtini on ollut aika ripeaa viimepaivina ja kun kirjoitan, tahdon etta sille on aikaa ja ilmaa. Nyt sain sita hieman jarjestettya. Iloitkaamme ja riemuitkaamme yhdessa. Isa meita siunatkoon ja suojelkoon.