Kehitysta

Lakko loppui. Herasin aamulla liikenteen meluun. En jaksanut menna nepalilaiseen jumalanpalvelukseen kahdeksalta, mutta yhdeksalta kavin lahimarkkinoilla ostamassa jotain syotavaa. Nyt vieressani jaahtyy kulhollinen keitettyja porkkanoita. Olo on siis parempi, mutta aion ottaa nyt varman paalle syomisen suhteen. Alkuviikosta katson onko tarpeeksi voimaa lahtea bussiin istumaan. Pokhara olisi hyva paikka levata vahan lisaa. Kaupunki tasta nyt vain vilkastuu.

Ainoa mika estaa lahtemasta on selkani. Se on viela aika arka ja heikko. Kaveleminenkin tanaan tuntui pahalta. Kirsti ehdotti etta voisin lentaa Pokharaan, mutta se taitaa jaada vain ehdotukseksi. Halusin alunperin matkustaa taysin ilman lentamista, nyt ei pikkumatkoja kylla lahdeta ylittamaan tuolla tavoin, oli selka kuinka kipea tahansa. Toivon kuitenkin etta paasen lahtemaan, silla olen Kathmandussa vain taakkana. Olen ihmisten kodeissa, he laittavat ruokaa (josta en osaa tarpeeksi voimakkaasti kieltaytya), hoitavat ja murehtivat. Lastenkodistakin tultiin eilen tanne oikein kaymaan. Tuntuu hiukan pahalta. Menen siis huomenna kirkkoon ja vietan loppupaivan lasten kanssa. Maanantaina kayn Kirstin toimistolla ja haen muutaman kirjan. Sitten tiistaiaamuna voisin hypata bussiin ja viettaa loppuviikon Pokharassa. Palaan lastenkotiin ennen kotiinlahtoa.

Tuntuu hyvalta tehda paatoksia. Ehka se onkin ollut osasyyna alakuloisuuteen. Olen tehnyt viimeviikkoina niin vahan paatoksia. Kiitos kun olet rukoillut. Olen todella kohta tulossa kotiin. Hyva niin. En olisi lahtiessa uskonut etta nain kovasti tahdon palata kotiin, mutta hyvalta tama kaipuu tuntuu. Koti on hyva asia.